Ihmiselon aamuna: Romaani maailman aamuhämärästä

by Sir Charles G. D. Roberts

Matka kului suurimmaksi osaksi ilman seikkailuja. Kulkien tiheässä joukossa vain valoisalla päivällä esti heidän paljoutensa ja rohkea kulkunsa punaisen karhun ja miekkatiikerin, mustan leijonan ja susiparven häiritsemästä heitä. Niin pian kuin he olivat varmoja, etteivät raakalaiset voineet sitä kuulla, pitivät he päällikön käskystä suurta melua, nauraen ja huutaen, sillä Bawr oli huomannut, että miekkatiikerikin pelkäsi ihmisten ääniä, kun niitä kuului paljon yht'aikaa. Heidän oli tapana tehdä leiri yöksi, kun aurinko oli vielä korkealla. Keihäänkärkiensä avulla he kaatoivat uutterasti pitkäpiikkisiä akaasiapuun vesoja ja rakensivat niistä leirin ympärille suojan, jonka läpi pedot eivät uskaltaneet hyökätä. Siitä huolimatta joutuivat vahvimpienkin hermot öisin kovalle koetukselle. Puolet heimosta täytyi yht'aikaa olla vahdissa. Ja vain vähän lepoa saivat väsyneimmätkin, sillä pimeys tuon suoja-aidan takana oli täynnä mörinää, ulvontaa ja kauheita, tuijottavia, hehkuvia silmiä.

Matkansa neljäntenä päivänä kohtasi heimo kuitenkin vihollisen, joka ei välittänyt ihmisäänistä ja joka raivoissaan ei huomannutkaan heidän lukuisuuttaan eikä rohkeuttaan. Mahdottoman suuri alkuhärkä, kenties sama, joka muutamia päiviä aikaisemmin oli pakottanut Grômin ja tytön puitten latvoihin, hyökkäsi esiin, vettä valuvana ja mutaisena ryvettyään kaislaisessa lätäkössä. Se tuli karjuen kulkijoita kohden. Epäilemättä se oli ajettu pois laumasta ja se oli hulluna tappamisen halusta. Varoittavasti huutaen ja pelosta kirkuen hajautui heimo joka suunnalle. Lähimmät sotilaat heittivät sitä keihäillään karkuun juostessaan, ja useimmat niistä painuivat syvälle pedon kylkiin, mutta se ei pysähtynyt. Se oli valinnut uhrikseen vanhan miehen, jolla oli silmiinpistävä, lumivalkoinen tukka, ja tätä se seurasi armottomasti. Uhri raukka huusi epätoivoisesti huomattuaan tämän ja juoksi edestakaisin kuin kaniini. Juuri kun peto saavutti hänet, kaatui hän voimattomana pelosta, ja kauhea sarvi naulasi hänet maahan. Juuri tällä hetkellä saapui päällikkö juosten jonon päästä ja Grôm edestäpäin. Pelottomasti iski päällikkö nuijallaan kaikin voiminsa eläimen päähän sokaisten toisen silmän ja ehkäisten hetkeksi pedon raatelemisen. Samalla Grôm, tarkasti tähdäten, työnsi keihäänsä suoraan sen paksun kaulan läpi. Kun hän hypähti takaisin kierrellen ryhmyistä asettaan haavassa ja reväisten sen irti, hoiperteli peto käheästi yskähtäen uhrinsa yli, vaipui polvilleen ja kaatui hitaasti maahan, veren vuotaessa virtana sen haavasta.

Tapaus aiheutti päivän viivytyksen matkassa, sillä kuollut vanhus oli haudattava vierittämällä suuria kiviä hänen ruumiinsa yli heimon tavan mukaan. Sitten oli tapetun härän liha paloitettava mukaan otettavaksi. Se oli kyllä huonoa, mutta ravitsevaa ruokaa, eikä sellaista saa halveksia, kun on epävarmalla retkellä. Viivytyksen korvasi sitä paitsi enemmän kuin riittävästi se uusi rohkeus, joka täytti vuoristoheimon vähäiset, paossa olevat jäännökset. Nopea, odottamaton voitto niin pelättävästä vihollisesta kuin jättiläishärkä, oli kaikkien mielestä hyvä enne.

Kun he lähestyivät laaksoa, jonka suuta nuo tulivuoren liekit vartioivat, johti Grôm heimon tahallansa sellaista tietä, ettei se nähnyt vilahdustakaan tanssivista liekeistä, ennenkuin ne olivat aivan sen edessä. Hän johti heidät tiheän metsikön taitse varoittamatta heitä pian tulevasta näystä ja sitten äkkiä aukeamalle. Ja tuossa, tuskin sadankaan askeleen päässä, oli laakson suu ja pitkä rivi ohuita lepattelevia tulen liekkejä.

Kun kansa näki tuon käsittämättömän ilmiön, tuijotti se hetken suut ammollaan tai päästäen hiljaisia huudahduksia. Sitten he heittäytyivät maahan kasvoilleen peloissaan. Grôm seisoi keihääseensä nojaten ja A-ya seisoi hänen takanaan kumartunein päin. Kun päällikkö, joka kulki viimeisenä, saapui metsän takaa ja näki kansansa maahan heittäytyneenä tuon loistavan ihmeen eteen, aikoi hänkin seurata esimerkkiä, sillä hänen sydämensä vallan seisahtui. Mutta hän ei ollut suotta päällikkö, hän osasi hallita itseään yhtä hyvin kuin toisiakin. Kalpeuden levitessä hänen tummille kasvoilleen, mutta hetkeäkään epäröimättä astui hän eteenpäin ja seisoi kuten Grômkin pää pystyssä nojaten kylmästi suureen nuijaansa. Hän ajatteli, että loistava olento oli todellakin jumala, joka voi lyödä hänet kuoliaaksi äkkiä kuin salama, mutta se ei peloittanut häntä.

Grôm loi häneen nopean, hyväksyvän katseen.

»Käske kansan», sanoi hän, »seurata meitä tuon avonaisen paikan läpi laaksoon rakentaaksemme sinne leirin, sillä täällä on paljon suuria ja hyvin vaarallisia eläimiä. Ja sano heille, etteivät he saa koskea loistavaan olentoon, ettei se surmaisi heitä, mutta heidän ei tarvitse myöskään pelätä, sillä se ei tule heidän päälleen.»

Kun kansa, vavisten ja tuijottaen silmät lumottuina tanssivaan olentoon ja väristen oudosta lämmöstä, oli kokountunut avonaiselle paikalle tulen ja tiheikön väliin, vei Grôm päällikön liekkien luo ja neuvoi hänelle nopeasti, mitä hän oli huomannut ja miten niitä oli hoidettava. Sitten Grôm jättäen hänet miettimään ihmettä ja kokeilemaan otti A-yan avukseen rakentaakseen pitkin tiheikköjen reunaa nuotioita pitämään petoja etäällä. Ja koko ajan istuivat heimon muut jäsenet ihmetellen ja ällistyneinä suut ammollaan ja silmät pyörien.

Sillä välin tuumiskeli päällikkö Bawr tarkoin terävillä aivoillaan vuorotellen sytyttäen ja sammuttaen pieniä, kuluttavia liekkejä, jotka tarttuivat kuivaan puuhun, kun hän piti sitä tulessa. Hän oli aivan erilainen kuin Grôm, vaikkei suinkaan vähemmän kyvykäs ja ymmärtäväinen.

Grôm oli keksijä ja alkuunpanija, mutta Bawr oli todellinen hallitsija, joka huolehti siitä, että kaikki, minkä hän oppi, vahvisti ja lisäsi hänen valtaansa. Grômin rehellisyys ja vallan haluttomuus estivät päällikköä kadehtimasta Grômin lumousvoimaa. Hänen tarkka huomiokykynsä sanoi hänelle, että Grôm paljon mieluummin näki hänen hallitsevan heimoa kuin otti kantaakseen tuota taakkaa, niin kauan kuin hän hallitsi sitä pontevasti. Mutta heimossa oli toisia, joita hän epäili omanvoiton pyynnistä ja jotka kykenisivät saamaan aikaan sekaannusta, jos hänen voimansa joskus heikentyisi. Varsinkin eräs heistä, jättiläismäinen, mustakulmainen mies nimeltään Ne-boo, kaukaista sukua petturi Mawgille, katseli häntä terävämmin ja tarkemmin kuin hänen muut toverinsa. Kun Bawr huomasi tuon tutkivan, viekkaan katseen, tarttui hän vahingossa vasemmalla kädellään oksaan, joka vielä hehkui punaisena. Mutta hän ei millään tavoin ilmaissut kipuaan. Ja hän ajatteli nopeasti, että hän oli koskettanut loistavaa olentoa ja tämä oli puraissut häntä salaperäisillä, loistavilla hampailla, jotka jättivät jälkeensä mustan naarmun. Hyvä, se purisi samalla tavoin ketä tahansa. Välinpitämättömän näköisenä hän kuumensi oksan uudelleen, kunnes kolme neljäsosaa sen pituudesta muuttui punaiseksi hiileksi. Hän kutsui sitten viekassilmäisen sotilaan luokseen. Mies tuli kömpelösti, mutta innoissaan.