Kuten Grôm kantoi tyttökin kahta piikärkistä keihästä. Molemmilla riippui kierretyssä nahkavyössään paksu, mutta sopiva piikivenkappale, jota he käyttivät veitsenä. Paitsi aseitaan, kantoi tyttö suurta taakkaa, jossa oli auringonpaisteessa kovaksi kuivattuja lihaviipaleita siltä varalta, että riistaa olisi vähän tai se olisi syötäväksi kelpaamatonta kukkuloiden tuolla puolen olevassa maassa. Mutta kun he pääsivät luolien näköpiiristä pois, kääntyi Grôm, otti tytöltä taakan, jonka hän oli heimon sääntöjen mukaan velvollinen kantamaan miehensä avuksi, ja antoi hänelle sen sijaan keveän, mutta tärkeän tulisoihdun.
Heidän kiivetessään epätasaisia rinteitä ylöspäin harveni kasvullisuus, ja illan suussa he saapuivat solaan, jota Grôm oli tarkoittanut. Se oli syvä halkeama kahden punaisen, jyrkän ja purppurahohtoisen vuoren välissä. Kallio oli täällä paljasta, vain paikoittain kasvoi matalia, kukkivia kasveja ja orjantappurapensaita. Aloepuut ja mesembryanthemum-pensaat eivät enää menestyneet näin korkealla ja laavakerros, joka peitti sitä, oli vielä liian nuori, jotta siihen olisi ehtinyt kasvaa mitään suurempia vuorilla kasvavia puita. Täällä he viettivät yön matalassa syvennyksessä vuorenseinämässä tulen palaessa sen edessä. Kun tuli näkyi kauaksi, eivät mitkään yön kulkijat uskaltaneet edes lähestyä sitä.
Seuraavana päivänä he kulkivat nopeasti, mutta sola oli pitkä. Aurinko oli taas melkein laskemassa, kun vuoret vihdoin alenivat kummallakin puolen ja he näkivät edessään leviävän maan, jota he olivat tulleet tutkimaan.
Se oli laaja tasanko, jossa kasvoi kultaisen vihreätä, rehevää heinää ja jota koristivat lukuisat puuryhmät ja monet sinisen- ja hopeanhohtoiset joet. Siellä täällä oli leveitä, säännöttömiä kaistaleita, joissa ei kasvanut ruohoa, vaan kirkkaita smaragdinvihreitä, tuntemattomia kasveja.
Pohjoisella taivaanrannalla kimalteli suuri vesi, ja oikealla puolivälissä jyrkännettä savusi ja suitsusi pieni, lähteenmuotoinen tulivuorensuu, jonka särkyneestä matalammasta reunasta syöksyi purppuranruskeata, kuumaa laavaa käärmemäisissä kiemuroissa kukoistavalle ruoholle.
Hämmästyneenä tyttö huomasi, että Grôm näytti tuskalliselta katsellessaan savuavaa tulivuorensuuta. Mutta ainoa mahdollinen tie vuorelta alas vei heidät kauaksi siitä, ja Grôm oli tyytyväinen saadessaan jättää sen tutkimisen toisiin aikoihin.
He laskeutuivat nopeasti rinnettä alaspäin, jota nyt peittivät tiheät pensaikot. Joka puolella näkyi täällä jättiläiskarhujen ja miekkahammastiikerien jälkiä, petojen, jotka he olivat karkoittaneet Tulilaakson luolista. Grôm heilutti äkkiä savuavan soihdun palamaan ja sytytti sillä pari pihkaista oksaa, toisen itselleen ja toisen A-yalle. Tällä lailla varustettuina he kulkivat pelottomasti petojen tallaamaa leveätä tietä, jota pitkin he pääsivät mukavasti jyrkännettä alas. Karhu ja miekkahammas, nähdessään liekkien näin selvästi ajavan heitä takaa, muistivat tulleensa hiljattain kärvennetyiksi ja livistivät pakoon kuin arat koirat.
Grôm oli heti asettanut päämääräkseen kulkea suoraan tuon suuren veden rannoille, jonka kimmellys taivaanrannalla oli ollut kuin kutsu hänen tiedonhaluiselle hengelleen. Mutta kun he aikaiseen neljäntenä päivänä saapuivat alangolle, huomasi hän, että tie muodostuisi kaikkea muuta kuin suoraksi. Suunnattomat ruokomaiset heinät kasvoivat niin korkeina, vahvoina ja taajoina, että oli mahdotonta raivata tietä niiden lävitse juuri siitä, mistä hän halusi.
Hän näki, että hänen oli käytettävä villien petojen raivaamia teitä, joita kulki ristiin rastiin joka suunnalle, Siellä oli kaikkien hänen tuntemiensa eläinten jälkiä ja vielä paljon enemmän sellaisten, joita hän ei tuntenut, takaa-ajajien ja pakenevien jälkiä. Mutta varsinkin eräs leveä tie kiinnitti hänen huomiotaan. Tyttö, jonka silmät olivat terävät ja ymmärtäväiset, pelästyi niin sen nähdessään, että polvet vapisivat hänen allaan, ja jos hän olisi uskaltanut, olisi hän pyytänyt Grömiä palaamaan takaisin tästä maasta, jossa oli sellaisia hirviöitä.
Grômkin vavahti kauhusta tarkastellessaan kiinteätä tietä, jonka niin mahtava kulkija oli raivannut. Siellä, missä se kulki, oli tukevimmatkin puut murskattu maahan ikäänkuin suunnaton kallionlohkare olisi vierinyt niiden yli. Ja pedon jalan jäljet, jotka selvästi näkyivät siellä täällä pitkin tietä, olivat kolme kertaa suuremmat kuin mahtavimman mammuteläimen.