Grôm kumartui ja tutki noita jälkiä ihmetellen kulmakarvat rypyssä. Minkälainen jättiläinen se mahtoikaan olla, joka liikkui sellaisilla suunnattomilla, kummallisilla jaloilla, sitä hän ei osannut mielessään kuvitellakaan. Mutta se näytti ainakin olevan oivallinen tien tekijä!
Ylpeän uhkarohkeana, tietäessään olevansa tulen herra, valitsi hän kauan mietittyään tämän peloittavan tien. Ja tyttö, salaten pelkonsa, jottei hänen arvonsa alenisi Grômin silmissä, seurasi aivan hänen vieressään ja hänen kirkkaat silmänsä tarkastelivat väsymättä ruohikkoa molemmin puolin.
Äkkiä kuului takaapäin hirveää läähätystä ja jalkojen kopsetta. Se lähestyi heitä leveätä tietä pitkin. Sieltä kuului myös röhkiviä huutoja, ja Grôm arvasi heti, että sieltä oli tulossa tapiirilauma suoraan heitä kohden paeten mielettöminä jotakin tuntematonta takaa-ajajaa. Tapiirit olivat hidasjalkaisia, arkoja, hiehon kokoisia eläimiä.
Grôm tiesi, etteivät palavat kekäleet olisi vähääkään voineet hillitä tuota sokeata pelästystä ja mieletöntä pakoa. Hän tarttui tyttöä käteen. »Tule!» käski hän. Ja he pakenivat vierekkäin tietä pitkin.
Heillä oli aikomus kiivetä ensimmäiseen sopivaan puuhun, jonka tapaisivat, ja antaa lauman mennä ohitse. Noin puolen minuutin kuluttua he näkivät sellaiseen puun kohoavan jättiläisruokojen yläpuolelle vain noin muutaman sadan kyynärän päässä. Tie näytti onneksi kääntyvän ja vievän suoraan sen juurelle, ja he juoksivat kilpaa sinnepäin. A-ya naurahti hengästyneenä unohtaen pelkonsa tuota tuntematonta kohtaan, kun tunnettu vaara oli takana. Hän oli sanomattoman tyytyväinen nähdessään, ettei hänen miehestään ollut tullut sellaista jumalallista olentoa, joka ei olisi juossut pakoon sopivan tilaisuuden tullen. Ja hän katseli häntä tummien hiustensa alta hellästi.
Villi karjunta heidän takanaan lähestyi nopeasti, mutta pakopaikka oli enää vain viidenkymmenen askeleen päässä. Silloin tie sinne sulkeutui äkkiä. Pieneltä sivupolulta oikealta tuli kömpelösti jättiläissarvikuono, jonka poimuista, ryppyistä nahkaa peittivät takkuiset, ruskeat karvat ja kuivettunut muta. Se kääntyi tielle sulkien sen melkein kokonaan suurella ruumiillaan, tuijotti hetkisen pienillä, ilkeillä silmillään noihin kahteen mitättömään olentoon, painoi sitten suunnattoman kaksoissarvensa, joka oli sen kuonossa, alaspäin ja hyökkäsi heitä vastaan raivokkaasti röhkien.
Jouduttuaan näin kahden vaaran väliin ei Grömillä ollut mitään valitsemisen varaa. Heilutettuaan palavia soihtuja hetken täytyi hänen uskoa, että sarvikuono oli liian tyhmä pelätäkseen tulta tai edes huomatakseen sitä. Hän tarttui uudelleen tytön käteen ja juoksi vähän matkaa takaisinpäin koettaen saada nuo kaksi vaaraa vastakkain kiinnittääkseen niiden huomion toisiinsa.
Grôm juoksi takaisinpäin, kunnes pakeneva, syöksyvä tapiirilauma tuli tien mutkasta näkyviin. Silloin hän kaikella voimallaan raivasi itselleen tien ruohikkoon vasemmalle työntäen hartioillaan suoria runkoja sivuille saadakseen tilaa tytölle. A-ya heitti palavan kekäleen suoraan sarvikuonon kasvoja vasten toivoen hämmentävänsä sitä tai saavansa sen hetkeksi pysähtymään ja pujahti sitten notkeasti Grômin ohi ruohikkoon.
Sarvikuono pysähtyikin hetkeksi. Savu ja kipinät puoleksi sokaisivat sen ja äkillisessä raivon puuskassa se pysähtyi tallaten tuon oudon vihollisen jalkojensa alle. Sitten se syöksyi eteenpäin, mutta ruokojen varret olivat jälleen sulkeutuneet. Nuo kaksi pakolaista olivat suojassa. Se näki sankan tapiiriparven tulevan suoraan sitä kohti ja unohtaen nuo mitättömät olennot, joihin sen viha ensin oli kohdistunut, hyökkäsi se täyttä vauhtia eteenpäin uutta vihollista vastaan.
Arvaten, että meteli alkaisi kolmen, neljän sekunnin kuluttua ja että taistelu sarvikuonon ja villiintyneen joukon välillä muodostuisi kiivaaksi, ponnistelivat Grôm ja tyttö hengästyneinä päästäkseen kauemmaksi turvaan etteivät joutuisi tuohon samaan mellakkaan.