Hiki valui heidän kasvoistaan, ja pienet hyönteiset jotka asustivat jättiläisruokojen rungoissa, tunkivat parvittain heidän kurkkuunsa ja sieraimiinsa. Mutta he tunkeutuivat sokeasti eteenpäin askel askeleelta. Heidän takanansa tieltä kuului kovaa ryskettä ja samalla hirveätä ulvontaa, huutoja, röhkinää ja karjuntaa. Samassa antoivat jäykät varret heidän edessään äkkiä perään ja he kaatuivat suinpäin syvään, pimeään veteen, tytön pelosta kirkaistessa.
He kömpivät ylös hämillään ja tukahtuneina, mutta heti kun A-ya sai hengitetyksi, nauroi hän, ja silloin kiukku haihtui Grômin kasvoilta. Vesi oli syvä lahdelma, jonka rannoilla kasvoi tiheässä kasveja peittäen sen kokonaan näkyvistä. Mutta vastakkaisella rannalla oli puu, jonka suojaan he olivat koettaneet paeta. He uivat veden yli muutamalla vetäisyllä ja nousivat rannalle pudistellen itseään. Koko paon aikana, kovasti ponnistellessaan varvikon läpi ja äkkiarvaamatta pudotessaan veteen, olivat he pitäneet kumpikin tarkkaa huolta aarteistaan. Mutta — tuli oli sammunut! Kekäle oli musta. Tärkeä putki, jonka sisässä tulikipinät piilivät, oli märkä ja eloton.
Hetkisen katseli Grôm tyttöä vakavasti silmiin, ilmaisten hänelle äänettömästi heidän vahinkonsa kauhean merkityksen. Tyttö ensin vähän säikähdettyään vastasi hänelle sellaisella luottavalla ja ihailevalla katseella, että se sai Grômin sydämen lämpenemään. Hän hymyili urheasti ja heilutti nuijaansa ikäänkuin rohkaistakseen itseään. Sitten he kiiveten nopeasti puuhun, katselivat ruohojen latvojen yli tielle.
Näky, jonka heidän silmänsä kohtasivat, ei ollut ketään heikkohermoista varten. Se kohta ruohikossa, mistä he olivat juuri pelastuneet, oli aivan tallattuna. Ensimmäiset säikähtyneet tapiirit oli sarvikuono repinyt ja silponut terävällä sarvellaan ja lakaissut syrjään kuin mikäkin jättiläisaura. Toisia se oli survonut maahan ja jäljestä tuleva aaltomainen, kirkuva lauma oli tallannut ne alleen. Siinä se seisoi keskellä tietä, kuten kallionkieleke hyökylaineissa, heiluttaen voimakasta päätään ja puskien sillä hirveästi, loppujoukon mennessä sen ohi, joko kiiveten suoraan sen ylitse tai tallaten ruovot ja kiertäen molemmin puolin. Niistä, jotka kiipesivät sen yli, sai noin joka kolmas tai neljäs sen repivästä sarvesta suuren haavan ja kulki hoiperrellen eteenpäin muutamia askeleita kaatuen sitten tovereittensa tallattavaksi. Aivan viimeisten kirkuvien pakolaisten kintereillä tulivat niiden peloittavat takaa-ajajat, kaksi suurta, mustaa leijonaa, jotka leikittelivät saaliinsa kanssa kuin kissat.
Kun ne joutuivat vastakkain sarvikuonon kanssa, joka seisoi uhriensa keskellä pudistellen verta sarvistaan, päästään ja hartioistaan, niin ne pysähtyivät äkkiä. Yhdessä ne kenties olisivat voineet vetää sille vertoja. Mutta ne olivat paljon ymmärtäväisempiä kuin se. Ne tiesivät, että sen nahka oli melkein läpipääsemättömän sitkeä, ja tunsivat sen äärettömän raivon ja rohkeuden, eikä niillä ollut mitään halua heittäytyä ilman syytä niin epävarmaan ja turhanpäiväiseen taisteluun.
Karjahtaen niin, että se kaikui yli tienoon ja näytti panevan puunlatvat vavahtamaan, hypähtivät ne hitaasti syrjään ja lähtivät sitten suunnattomassa kaaressa syöksyen läpi ruohikon eloon jääneiden pakolaisten jälkeen. Kirkuen korvia vihlovasti juoksivat tapiirit puun ohi; ne aikoivat kulkea vähän matkaa uiden, toivoen vedessä olevansa turvassa sekä leijonilta että sarvikuonolta. Mutta niillä oli vielä yksi vihollinen voitettavana.
Aivan lähellä puuta oleva tiheikkö, jossa kasvoi suunnattomia, tulipunaisia poinsettias-pensaita, jakautui äkkiä kahtia, ja niiden takaa ilmestyi jättiläismäinen olento, jollaista Grôm ei ollut milloinkaan voinut uneksiakaan. Hän arvasi silloin, että tuon ihmeellisen tien ja suunnattomien jälkien tekijä oli hänen edessään.
Päästäen vihaisen karjunnan, joka kuului pasuunan toitotukselta, seisoi peto takajaloillaan, jotka olivat paljon vahvemmat kuin mammutin. Häntää, joka oli yhtä paksu kärjestä kuin tyvestäkin, käytti se myös apuna seisoessaan, kömpelön eturuumiin kohotessa kahdeksantoista, kahdenkymmenen jalan korkeuteen. Sen takajalat olivat hyvin lyhyet, paksut kuin puunrungot ja kummallisesti käyristyneet, ja reidet kuin pylväät. Sen etujalat muistuttivat enemmän käsivarsia kuin jalkoja, sillä ne olivat hämmästyttävän pitkät ja suunnattoman voimakkaat. Niitä peittivät pitkät, jäykät karvat, ja ne päättyivät jättiläismäisiin käsiin, joissa oli suunnattomat käyrät kynnet sormina. Koko ruumista peitti ihmeellisen karkea, ruosteen värinen karva. Suuri pää, oli litteä, joka piteni melkein kärsämäiseksi kuonoksi, ja ihmeellisen suuret posket ja alaleuka tekivät koko pään muodottoman näköiseksi. Tämä julma peto työnsi ulos kapean, vaaleanpunaisen kielensä, joka oli noin kolme, neljä jalkaa pitkä, kumartui ja käänsi päätään heittäen nopean katseen johonkin, joka kyykötti sen mahtavien takajalkojen takana.
»Sen poikanen!» mutisi tyttö hieman myötätuntoisena. Sitten suoristui outo olento jälleen torjuakseen villiytyneiden tapiirien hyökkäyksen.
Ensin se torjui hyökkääjät tarttuen mielettömiin eläimiin ja heitellen niitä sinne tänne kuin kaniineja. Sitten sen piiritti kokonaan läähättävä, ulvova, vertavuotava lauma, joka ei kiinnittänyt jättiläiseen sen enempää huomiota kuin jos se olisi ollut kallio. Ne pyöriskelivät nopeasti sen poikasen yli tallaten sen alleen. Sen vihlova kuolinhuuto tärisytti ilmaa. Tuon äänen kuullessaan näytti emä ikäänkuin lyyhistyvän kokoon. Tuskansa ja vihansa vimmassa se sananmukaisesti repi muutamat vihollisensa kahtia heitellen nuo kauheat kappaleet vihaisesti luotaan ja tarttuen taas uuteen uhriin. Hyökkäystä kesti vielä vähän aikaa, ja samassa tuo villi lauma syöksyi kovalla loiskinalla veteen. Hirviö katseli ympärilleen etsien uusia uhreja ja ehti parahiksi nähdä ruman sarvikuonon hyökkäävän itseään vastaan. Leijonain paettua lähti se voitonriemuisena ajamaan takaa tapiirilaumaa, saadakseen vielä uudelleen purkaa vihaansa sitä vastaan. Tavallisissa oloissa se olisi kylläkin kavahtanut sellaista jättiläismäistä vihollista, joka nyt seisoi sen edessä, mutta juuri nyt oli sillä hulluuden puuska. Sen ilkeät, pienet siansilmät kiiluivat veren takaa, joka valui sen naamaa pitkin, kun se hyökkäsi suoraan eteenpäin. Sen sarvi työntyi hirviön vatsaan. Mutta samalla toinen noista jättiläismäisistä käsistä putosi sen niskaan musertaen sen selkärangan lihaksien ja hyvin suojatun nahan läpi. Se lyyhistyi ähkäisten kokoon ja jättiläiskädet heittivät sen syrjään.