Hirviö oli saanut peloittavan haavan, mutta se ei aluksi pitänyt sitä minään nuoleskellessaan tallattua poikastaan tuolla ihmeellisellä kielellään. Viimein päästyään nähtävästi varmuuteen, että poikanen oli aivan kuollut, huusi se jälleen surkeasti seisoen neljällä jalallaan ja lähti hitaasti tietä alaspäin, astuen kummallisen kömpelösti jalkojensa reunoilla. Se kulki kaksi-, kolmesataa kyynärää jättäen jälkeensä punaisen viirun ja sitten, nähtävästi uupuneena haavastaan, se poikkesi ruohikkoon ja paneutui maata aivan tien viereen, mutta kokonaan ruokojen peittoon.
Puustaan olivat Grôm ja tyttö seuranneet henkeään pidättäen taistelua.
Viimein puhui Grôm.
»Tässä maassa on hyvin suuria petoja», huomautti hän, mutta kun A-yalla ei näyttänyt olevan tähän mitään sanomista, jatkoi hän ajatustaan:
»Meidän on mentävä takaisin etsimään loistavaa olentoa. Ei ole hyvä mennä edemmäksi ilman sitä.»
»Niin», myönsi tyttö innokkaasti. Vaikka hän olikin rohkea ja luotti täydellisesti mieheensä, oli tuo näky, kun mustat leijonat hyppivät mahdottoman korkeitten ruokojen latvojen yli, vähän tärisyttänyt hänen hermojaan. Hän ei pelännyt muita kuin hyvin nopeita petoja ja sellaisia, jotka saattoivat hypätä puitten alimmille oksille asti. »Niin», toisti hän. »Menkäämme takaisin loistavan olennon luo, ettei hän suutu meille, kun panimme hänet veteen.»
»Mutta vielä päivän viivymme täällä, tässä puussa, lepäämme ja nukumme turvassa», jatkoi Grôm, »että voimme kulkea nopeammin, kunnes pääsemme tämän ruohikon läpi.»
Kiiveten sitten korkeammalle puuhun onnistui hänen rakentaa oksista lattia ja katto väliaikaista kotiaan varten. Tässä työssä ei tyttö auttanut häntä, sillä siihen tarvittiin suurta voimaa. Hän oli pitkällään eräässä puun haarassa, karvaiset, mutta pitkät ja kaunismuotoiset jalat ristissä allaan kuten leopardilla, vuoroin katsellen kiihkein silmäyksin miestään, vuoroin tarkastellen varovasti auringonpaahteista, vaarallista seutua.
Äkkiä hän huudahti hämmästyksestä viitaten kiihtyneesti tielle. Veden takaa, jossa tapiirit olivat löytäneet turvapaikan, haavoittuneen jättiläisen piilopaikan takaa tuli kolme ihmistä hurjasti juosten. Varjostaen silmiään huomasi Grôm, että he olivat uupumaisillaan. He olivat selvästi hänen omien heimolaistensa näköisiä miehiä, vaaleaihoisia ja solakoita. Johtaja, jolla oli pitkä nuija, oli hänen kokoisensa. Grôm tunsi myötätuntoa heitä kohtaan ja aikoi kiiruhtaa heille avuksi. Katsellessaan kauemmaksi tielle nähdäkseen, mitä he niin mielettöminä pakenivat, näki hän sieltä tulevan kaksi mustaa leijonaa, luultavasti samat, jotka pari tuntia aikaisemmin olivat ajaneet tapiirilaumaa takaa. Ne tulivat sellaista vauhtia, että Grôm pelkäsi niiden saavuttavan väsyneet pakolaiset, ennenkuin he ehtisivät päästä puun turviin. Vaistomaisesti hän alkoi kiivetä alas. Mutta huomatessaan tytön muisti hän, ettei hänellä ollut oikeutta antautua niin toivottomaan yritykseen, kun hänellä oli A-ya huolehdittavanaan. Hän hellitti otteensa keihäänvarresta.
»He ovat hukassa. He eivät milloinkaan pääse tänne!» mutisi hän tuskallisena.
»Ei!» sanoi A-ya hämmästyttävän välinpitämättömästi. »Leijonat saavuttavat heidät. Siinä on Mawg ja hänen kaksi serkkuaan.»