Jättiläinen, joka oli niin pahasti haavoitettu, että veri punasi kuohut sen ympärillä, ui useita kilometrejä yhtä mittaa kauas ulapalle. Nyt se huomasi tuon aurinkoisen rantapenkereen olevan oikean kuolon ansan. Mutta lahden keskellä, kaukana kummastakin rannasta, kaukana sananjalkametsien näkymättömäin, vaanivien kauhujen saavuttamattomissa, levisi laaja, veden alle vaipunut suo, jossa kasvoi korkeita, vihreitä vesikasveja ja meheviä vesikuusia. Se kulki suota puoleksi uiden, puoleksi kahlaten ja tunsi täällä löytävänsä varman turvapaikan ja ruokaa yllin kyllin. Mutta tuska haavoissa pakotti sitä yhä eteenpäin.
Kuljettuaan kaislikon läpi saapui se pienelle, alastomalle hiekkasaarelle, joka oli pitkä ja kapea. Tällaista paikkaa se oli juuri kaivannut, missä voisi levätä rauhassa ja nuoleskella haavojaan. Innoissaan se laahusti sinne. Vasta tultuaan saaren keskiosaan huomasi se, miten sen raskaat jalat vajosivat joka askeleelta. Kun se seisahtui, tunsi se petollisen hiekan vetävän itseään alaspäin. Kauhun vallassa se ponnisteli päästäkseen irti ja palatakseen veteen, mutta sen voimakkaat yritykset painoivat sitä vain syvemmälle liejuun. Se kohosi takajaloilleen ja vajosi heti lanteita myöten. Kun se taas heittäytyi etujaloilleen, peittyivät ne liejuun lapaluihin saakka. Silloin se kohotti päätään ja määki surkeasti, samalla kuin häntä suonenvedontapaisesti pieksi hiekkaa heitellen sitä joka suunnalle.
Nuo julmat, kauheasiImäiset olennot, jotka kyyköttivät kilometrien päässä kalliohuipuilla, olivat jo huomanneet jättiläisen ponnistelut. Ja nyt, kuin vastaukseksi sen huutoon, ne tulivat räpytellen uhkaavina sen yläpuolella. Huomattuaan sen avuttomuuden ne hyökkäsivät sen kimppuun riemuhuudoin. Niiden terävät nokat repivät sen avutonta takaruumista ja puhkaisivat tuskissaan kiemurtelevaa kaulaa. Eräs pedoista, joka oli varomattomampi tovereitaan, joutui pieksevän hännän lähelle ja paiskautui puoleksi huumautuneena maahan, ja hiekka nieli sen, ennenkuin se ehti täysin tointua. Se kirkui hirveästi vajotessaan, mutta toverit eivät välittäneet ollenkaan sen tuhosta. Ja sillä välin oli saaren ympärille keräytynyt krokodiileja, alligaattoreja ja kalasisiliskoja, jotka kidat ammollaan katselivat ahnaasti taistelua, uskaltamatta mennä lähemmäksi kauheaan, vajottavaan liejuun.
Kun alaosa kaulasta oli vaipunut liejuun, ei jättiläinen enää voinut tarpeeksi nopeasti liikuttaa päätään välttääkseen kauheiden vihollisteniskuja. Hetkinen vielä, ja se tuli sokeaksi. Sitten se tunsi, miten tukahduttavat nahkasiivet kääriytyivät pään ympärille ja vetivät sitä alaspäin. Kerran tai kahdesti saivat sen kaulan suonenvedontapaiset puistatukset viholliset irtautumaan, ja verta vuotava, sokea pää tuli jälleen näkyviin.
Mutta ei ainoastaan sen voima, vaan taisteluhalukin väheni nopeasti. Raskaasti, läähättävästi nyyhkyttäen hengähti se viimeisen kerran, ja pää vaipui hiekalle. Samassa hetkessä se poljettiin liejuun. Peläten itsekin vaipuvansa sinne jättivät huutavat mässääjät sen ja siirtyivät laajan takaruumiin kimppuun. Siinä ne repivät, söivät ja riitelivät, kunnes noin viidentoista minuutin kuluttua viimeinenkin jalansija vaipui niiden alta hiekan peittoon. Silloin ne räpyttelivät takaisin kallioilleen, nokat ja kynnet vielä täynnä aterian jäännöksiä. Ja hitaasti tasautui juokseva hiekka loistaen mielihyvästä Diplodocuksen haudan päällä, kätkien ja sinetöiden sen puoleksi miljoonaksi vuodeksi.
Toinen luku.
KOLMISARVINEN KUNINGAS.
Oltiin vähän myöhemmässä aikojen alussa — kenties kaksi- tai kolmesataatuhatta vuotta myöhemmässä. Mahdottoman suuret imettäväiset hallitsivat nyt raitista, vihreää, nuorta maailmaa, joka oli niin ylellinen nuortevassa voimassaan, että se antoi navoillakin kasvaa yltäkylläisesti troopillisia, reheviä kukkia ja puita. Jättiläismatelijoiden herruus oli lopussa.
Vain harvoja niiden kaikkein suurimmista ja kehittyneimmistä edustajista oli vielä elossa, ja ne olivat vielä pelättyjä valtiaita noilla laajoilla ruohikkoaroilla, jotka kaikkein enimmän muistuttivat varhaisemman ajan luontoa. Mutta Luoja, joka oli mieltynyt kokeisiinsa paljon lupaavamman imettäväismuodon suhteen, oli kääntänyt niille selkänsä ja antoi niiden armottomasti kuolla sukupuuttoon. Kaikki epäonnistunut, vaikkapa se olisi kuinkakin komeata, on aina saanut hyvin vähän armoa häneltä.
Mutta vähän epäonnistuneelta näytti jättiläinen, joka kohotti kauhean, kolmisarvisen päänsä liljoja kasvavasta lammesta, jossa se oli piehtaroinut, ja tallusteli raskaasti rantaan päin. Kun se oli noussut kuivalle maalle, pysähtyi se, ja suuri, sisiliskomainen hännänpää jäi vielä veteen. Sitten se pudisti kuin sadekuuron ison ja ihmeellisesti suojatun päänsä kuopista.