Sitävastoin rohkaisi taistelun päätös vesikasvien suojassa olevaa katselijaa. Se alkoi tuntea jotakin vaarallista halveksimista noita hyppiviä lihansyöjiä kohtaan, niiden nopeudesta ja julmuudesta huolimatta. Se itsekin, vaikka olikin vain kasvinsyöjä, oli tallannut yhden niistä olemattomiin, ja nyt se oli nähnyt, miten kaksi yhtä aikaa voitettiin ja ajettiin pakoon. Yhä kasvavalla rohkeudella se tuli esiin piilopaikastaan, nousi uljaasti rannalle, kääri mahdottoman suuren häntänsä keräksi viereensä ja laskeutui maahan paahtamaan märkiä kylkiään kuumassa auringonpaisteessa.
Jättiläinen alkoi nyt vihdoinkin kotiutua uuteen ympäristöönsä. Huolimatta siitä tosiasiasta, että tämä avonainen rannikkokaistale, jota ympäröi tumman vihreä pensasvyöhyke ja punainen kalliomuuri, näytti olevan jonkinlainen jättiläismäinen taistelutanner, alkoi se luottaa siihen, että sen oma, kummallinen ruumis olisi kyllin luja puolustautumaan kaikkia vihollisia vastaan. Mitäpä haittaisivat heikko kaula, pieni pää ja voimattomat hampaat, kun hännän peloittava voima saattoi kaataa viholliset ja se voi musertaa ne heittäytymällä niiden päälle kuin vuori! Pari lintusisiliskoa räpytteli sen yläpuolella huutaen pahaa ennustavasti ja tuijottaen siihen suurilla, kylmillä silmillään, mutta se tuskin viitsi vilkaista niihin.
Lämpöisenä ja kylläisenä, silmät puoleksi suljettuina, tuijotti se mitään ajattelematta yli heiluvien vesikasvien, yli hitaasti, huomaamatta virtaavan veden, jonka pinta aika-ajoin kuohahti jonkun näkymättömän jättiläisen, haikalan tai kalasisiliskon hyökätessä.
Ilta-auringon painostavassa kuumuudessa oli nuori maailma tullut aivan hiljaiseksi. Lintusisiliskot olivat käärineet siipensä kokoon ja istuivat jäykkinä ja liikkumattomina punaisen kallion reunamilla. Ei kuulunut muita ääniä kuin hyökkääjien suhina kaukaa veden alta, jonkun suuren hyönteisen äkkinäinen surina, kun se lensi ohitse, tai silloin tällöin puitten pitkien, kähäräin lehtien hiljainen kahahdus, kun kuuman ilman heikko henkäys liikahdutteli niitä.
Vähän matkan päässä rannasta siellä, missä sananjalka, ja mustekalapuita kasvoi tiheimmässä, erkanivat lehdet äänettömästi noin kahdenkymmenen jalan korkeudella maasta, ja kauhea pää pisti sieltä esiin. Sen leuat olivat sekä pitkät että voimakkaat, ja niissä oli pitkät, käyrät hampaat, jotka muistuttivat käyriä miekkoja. Sen kirkkaitten silmien yläpuolella oli luiset levyt ikäänkuin räystäät, ja leveän kuonon etuosasta kohosi pitkä ja terävä sarvi. Hetken aikaa katseli tuo hirveä kummitus jättiläistä, joka mitään huomaamatta makasi rannalla. Sitten se tuli esiin puitten takaa ja hiipi hiljaa rannalle.
Lukuunottamatta sarvista kuonoa ja suojattuja silmiä ei tämä peto muotonsa puolesta eronnut noista raatelevista Dinosauruksista, jotka jo aikaisemmin olivat esiintyneet näyttämöllä. Mutta se oli paljon suurempi, lähes neljäkymmentäviisi jalkaa pitkä, ja kokoonsa nähden paljon voimakkaampirakenteinen, ja leukavarustukset olivat paljon hirmuisemmat. Hiipien kömpelön näköisesti, mutta äänettömästi kuin varjo, suuri häntä kierrettynä ylöspäin, jottei se vetäisi ja kolistelisi kiviä, kulki se eteenpäin, kunnes se oli noin viidenkymmenen askeleen päässä torkkuvasta jättiläisestä.
Sillä hetkellä alkoi jättiläinen tuntea hitaissa aivoissaan joitakin uhkaavan vaaran enteitä, ja se nosti varovasti päätään. Silloin sarvekas jättiläinen kyyristyi ja hyökkäsi eteenpäin. Kahdella pitkällä harppauksella oli se makaavan saaliinsa luona. Jättiläisen kokoonkääritty häntä läiskähti vastustamattomasti auki, mutta hyökkääjä pelastui siitä hyppäämällä sivulle. Sitten se heittäytyi uhrinsa selkään ja upotti torahampaansa sen pylväsmäisen kaulan alapäähän.
Nyt vasta jättiläisen valtasi kauhu. Se päästi kimeän, määkivän huudon — joka tuntui hullunkurisen mitättömältä niin suuren eläimen ääneksi —, väänteli kaulaansa joka suunnalle ja läiskähdytteli suonenvedontapaisesti suurta häntäänsä. Mutta se ei voinut irroittaa tuota voimakasta puristusta niskastaan eikä noiden rautaisten leukojen lujaa otetta.
Huolimatta monen tonnin painoisesta pedosta, joka riippui sen niskassa, nousi se ylös ja koetti heittäytyä hyökkääjän päälle. Mutta peto oli sukkela ja vältti musertumisen päästämättä irti otettaan. Sitten, määkien peloissaan, niin että punaisilta kallioilta alkoi kuulua ääniä ja kaikki nukkuvat lintusisiliskot räpyttelivät siipiään, syöksyi se veteen vieden kauhean vihollisensa pois näkyvistä kuohujen alle.
Sarvekas jättiläinen oli voimakas uimari ja kuin kotonaan vedessä, mutta se ei sittenkään vetänyt vertoja saaliilleen. Pitäen yhä kiinni otteestaan joutui se syvälle veteen, ja siellä jättiläisen, joka heti muuttui nopeaksi ja ketteräksi, onnistui vierittää itsensä sen päälle. Oltuaan pakotettu irtautumaan puhkaisi se sarvellaan pitkän, syvän haavan uhrinsa kylkeen ja väänsi itsensä sitten pois jättiläisen alta. Ilma oli pusertunut aivan loppuun sen keuhkoista ja siksi sen täytyi nousta veden pinnalle hengittämään. Se lepäsi hetken saavuttaakseen jälleen mielenmalttinsa. Vastenmieliseltä tuntui luopua taistelusta, mutta vielä vastenmielisemmältä tuntui joutua uudelleen sellaiseen puristukseen tuolla syvyydessä. Siinä epäröidessään näki se noin sadan jalan etäisyydessä jättiläisen pienen, heikon pään äkkiä kohoavan vedestä ja katselevan pelokkaasti vihollistaan. Se ratkaisi kaiken. Vihaisesti ulvoen ja iskien voimakkaalla hännällään kiiti se tuota vahingoittumatonta päätä kohti. Mutta pää katosi samassa ja äkillinen kuohu, joka muuttuen pyörteeksi eteni torpeedovenheen nopeudella, osoitti viholliselle, että takaa-ajo olisi turha. Kääntyen äkkiä ui se takaisin rannalle ja vetäytyi äreänä metsään etsimään vähän helpommin otettavaa saalista.