Taitavasti hilliten itsensä pidättäytyi Bawr iskemästä, ettei anastaisi itselleen osaa Grômin ihmeellisestä sankariteosta. Hän seisoi keihääseensä nojaten ja kylmästi katsellen pedon viimeisiä, hurjia puistatuksia, kunnes Grôm kiipesi pengermältä hänen luokseen. Bawr otti kaaren ja nuolet ja tarkasteli niitä äänettömänä. Sitten hän kääntyi Grômin päin hehkuvin silmin.
»Sinä löysit tulen kansallemme. Sinä pelastit kansamme kaarijalkajoukkojen hyökkäyksestä. Sinä olet nyt pelastanut henkeni tappamalla pedon pitkän matkan päästä tällaisilla tekemilläsi pienillä tikuilla. Sinun pitäisi olla päällikkönä eikä minun.»
Grôm nauroi ja pudisti päätään. »Meistä kahdesta on Bawr parempi mies», sanoi hän varmasti, »ja hän on parempi päällikkö. Hän hallitsee kansaa, sillä aikaa kuin minä harhailen muualla ja ajattelen uusia asioita. Ja hän on minun ystäväni. Katso, minä opetan hänet tuntemaan nyt tämän uuden kojeen, ja me teemme toisen juuri samanlaisen kuin tämä, niin että luolille palatessamme myöskin Bawr tietää, miten isketään hyvin kaukaa.»
Teräväreunaisilla keihäänkärjillään he alkoivat nylkeä miekkahammasta. Sitten he menivät uudelleen korkealle ylätasangolle, jossa Bawr opetteli ampumaan jousella. Seuraavana päivänä he palasivat heimonsa tulille, kantaen yhdessä keihäällä olallaan jousen ensimmäistä voiton merkkiä, miekkahampaan hirveätä päätä ja nahkaa.
Yhdeksäs luku,
HIRVEÄ, LOISTAVA OLENTO.
I.
Grômin luo, joka metsästellessään oli kulkenut kauemmas etelään päin heimon tulilta kuin milloinkaan ennen, tuli äkkiä nainen juosten mielettömänä pelosta ja puristaen pienokaista rintaansa vasten. Hän heittäytyi Grômin jalkoihin sopertaen, hengästyneenä ja selvästi rukoillen hänen suojelustaan. Sekä hän että lapsi olivat veren tahrimia ja täynnä kummallisia kuoppamaisia haavoja, niinkuin liha olisi koverrettu niistä jollakin pyöreällä esineellä.
Grôm asetti nopeasti nuolen kaareensa ja tähysteli puiden läpi nähdäkseen, minkälainen vihollinen oli ajanut pakolaisen hänen luokseen. Samalla hän päästi kimakan huudon, johon vastattiin heti vähän matkan päästä takaapäin.
Tultuaan varmaksi, ettei naisen takaa-ajaja, mikä se sitten liekin, ollut hänen kintereillään ja ettei muutakaan vaaraa ollut näkyvissä, sillä seutu oli sangen aukeata, kohdisti hän huomionsa naiseen. Tämä ei ollut hänen heimoaan ja näytti hänestä vastenmieliseltä. Ensi silmäyksellä luuli hän vaimon olevan kaarijalkojen rotua. Mutta ihonväri, missä se näkyi veren välistä, oli erilainen, melkein kuparinpunainen. Eikä hän ollut, niin karvainen ruumiiltaan eikä niin apinamainen kuin he. Hän oli kuitenkin kyllin hirveä ja selvästi alempaa rotua kuin luolaihmiset. Luolaihmisen luonnollinen vaisto olisi käskenyt iskemään häntä ja lasta kursailematta päähän, mikä olisikin ollut pätevä keino estämään hänen kehittynyttä rotuaan sekoittumasta alempaan rotuun. Mutta Grömillä oli toisinaan mielipiteitä, jotka olivat outoja nuoren maailman ihmisille. Hänestä tuntui vastenmieliseltä haavoittaa naista tai lasta. Hän olisi aivan yksinkertaisesti voinut hylätä rukoukset ja jättää naisen ja pienokaisen arvelematta metsän huostaan. Mutta nuo kummalliset haavat olivat hänestä mielenkiintoisia. Nainen herätti hänessä uteliaisuutta. Tässä oli joku uusi salaperäisyys hänen tutkittavakseen. Nainen oli pelastettava.