Ihmiselon aamuna: Romaani maailman aamuhämärästä

by Sir Charles G. D. Roberts

Rotko oli mutkikas ja säännöttömän leveä, muodostaen siellä täällä penkereitä ja syviä, kapeita kuoppia. Sen pohja oli paikoittain paljasta kalliota. Mutta siellä, mihin oli kasautunut multaa ja missä jokin pieni lähde pulppusi halkeamista esille, oli kasvullisuus rehevää loistaen räikeäkukkaisista canna- ja hibiscus-yrteistä. Kauniskukkaiset, tiheät mesembryanthemum-pensaikot verhosivat monin paikoin penkereitä. Se oli seutua, joka hyvin sopi väijyville pedoille. Grôm liikkui hiipien kuin pantteri ja pysytteli enimmäkseen ylimmillä rinteillä ryömien maata pitkin avonaisten paikkojen yli ja pysähtyen vähän väliä kuunnellen, tarkastellen ja nuuskien.

Äkkiä hän tuli paikalle, jossa hänen mielestään oli sopiva väijyä. Se oli kallionkieleke noin kahdenkymmenen jalan korkeudella laakson pohjasta; siinä oli luonnollinen suojamuuri, jonka taakse hän voi ryömiä ja näkymättömänä pitää silmällä kaikkia metsä-aukeamia ja polkuja. Hänen takanaan oleva kallioseinä oli niin jyrkkä, ettei mikään vihollinen voinut sieltäpäin hiipiä salaa hänen kimppuunsa. Hän pani nuijan ja keihään viereensä maahan, valitsi yhden parhaimmista nuolistaan ja toivoi, että muhkea hirvi kulkisi ohi tai tuollainen pieni, täplikäs, kaksivarpainen hevonen, jonka liha oli niin hyvässä huudossa luolaihmisten keskuudessa. Sellainen saalis olisi todisteena koko heimolle hänen uuden aseensa voimasta.

Lähes tunnin hän odotti liikahtamatta kuin kallio, jota vastaan hän nojasi; vain silmät vilkuilivat joka taholle. Grômin kaltaiselle metsästäjälle, joka oli tottunut äärettömään kärsivällisyyteen, se ei ollut mitään. Hän tiesi, että odottamalla tarpeeksi kauan ja pysymällä kyllin hiljaa, saa metsässä nähdä jotakin mielenkiintoista. Viimein tulikin joku. Se ei ollut lihava hirvi eikä pieni, kaksivarpainen, täplikäs hevonen, vaan nuori naaraspuhveli. Grôm huomasi heti, että se oli levoton ja kiihtynyt. Se näytti arvelevan, että sitä ajettiin takaa ja epäröi, mitä olisi tehtävä. Kerran se pyörähti raivoissaan ympäri tuijottaen takana olevaan tiheikköön ikäänkuin aikoisi hyökätä sinne. Jos se olisi ollut vanha naaras tai koiras, olisi se hyökännyt, mutta sen kokemattomuus teki sen epäröiväksi. Se korskui, kääntyi jälleen ja jatkoi matkaansa korvat, silmät ja laajat sieraimet hurjasti valppaina. Se oli sopivan matkan päässä, ja Grôm olisi koettanut ampua sitä, ellei hän olisi ollut niin kovin varovainen. Hän tahtoi ensin, ennen kuin ilmaisi itsensä, nähdä, minkälainen vihollinen se oli, joka uskalsi seurata noin vaarallista otusta. Puhveli kulki hitaasti eteenpäin ja hävisi eräälle polulle, ja heti sen jälkeen tuli näkyviin hiipivä takaa-ajaja.

Grômin ihmeeksi se ei ollut leijona eikä karhu. Se oli mies hänen omasta heimostaan. Ja sitten hän näki, ettei se ollut kukaan muu kuin suuri päällikkö Bawr, joka metsästi yksinään rohkean ja uljaan tapansa mukaan. Grômin ja Bawrin kesken vallitsi mitä parhain sopu ja Grön olisi viheltänyt tuon raukun huudon, hänen yksityisen merkkinsä, ellei hän siten olisi häirinnyt Bawrin metsästystä. Siksi hän vielä kerran hillitsi itsensä. Bawr, helposti huomaten jäljet, hiipi eteenpäin äänettömin askelin kuin kissa.

Mutta Grôm ei ollut ainoa metsästäjä, joka väijyi päivänpaahteisessa rotkossa. Piilopaikastaan jättiläismäisen, punakukkaisen canna-yrtin takaa kohosi miekkahampaan pirullinen, irvistelevä pää ja hirveät hartiat, ja se tuijotti Bawrin jälkeen. Sitten hypähti koko ruumis äänettömästi esiin. Hetken seisoi tuo jättiläismäinen peto siinä toinen etujalka koholla, kullanruskean nahan välähdellessä kuumassa auringon paisteessa. Sen hartiat olivat kolme kertaa suuremmat kuin Himalajan suurimman tiikerin, pää oli matala kuin tiikerin ja sen yläleuassa oli kaksi pitkää keltaista, miekkamaista torahammasta. Tämä hirvittävä peto syöksyi Bawrin jälkeen suuresta painostaan huolimatta nopeasti, mutta hiipien, niin äänettömästi kuin sen jalat olisivat olleet päällystetyt ohdakkeen untuvilla.

Grôm hypähti ylös päästäen hurjan varoitushuudon, samalla päästäen nuolen lentoon. Kiireessä hän ampui nuolen ohi. Bawr katsoi taakseen ja näki jättiläispedon aivan kintereillään. Mahdottomalla harppauksella hän pääsi lähelle puun runkoa. Pudottaen nuijansa ja keihäänsä maahan hypähti hän korkealle ilmaan, tarttui oksaan kiinni ja heilahdutti itsensä puuhun.

Mutta miekkahammas oli jo hänen kintereillään, ennenkuin hän ehti kiivetä kyllin korkealle. Jättiläismäinen peto valmistui hyökkäykseen, joka varmasti olisi pudottanut Bawrin suojapaikastaan kuin kypsyneen viikunan. Mutta se hyökkäys jäi tekemättä. Raivosta karjahtaen kääntyi peto äkkiä ja puri hurjasti nuolen vartta, joka oli iskeytynyt sen kupeeseen. Grômin toinen nuoli oli osunut, ja Bawr veti suuresti ihmetellen jalkansa varmempaan paikkaan. Tuntien polttavaa tuskaa syvässä haavassaan unohti miekkahammas kokonaan saaliinsa puussa. Se oli huomannut Grômin, kun tämä päästi varoitushuutonsa, ja tiesi heti, mistä tuo outo hyökkäys oli tullut. Se kiskaisi pois syvälle tunkeutuneen nuolen. Ja sitten se kiinnittäen peloittavat silmänsä Grômiin lopetti murinansa ja syöksyi vuorenrinnettä kohti sellaista vauhtia, että olisi luullut sen pääsevän yhdellä harppauksella kahdenkymmenen jalan korkuiselle, äkkijyrkälle vuoren pengermälle.

Grôm, kiintyneenä uuteen aseeseensa, unohti keihään, joka olisi ollut paljon tehoisampi näin lyhyeltä matkalta. Nojautuen kauas yli suojamuurin hän jännitti jousen ja ampui juuri silloin, kun peto suu auki alkoi hypätä rinnettä ylös. Terävä nuoli lensi suoraan ammottavaan kitaan ja tuli muutaman tuuman ulos niskasta. Hirveästi karjahtaen peräytyi peto, pani päänsä käpäliensä väliin ja koetti repiä tuskaa tuottavan piikin kurkustaan. Mutta hetken kuluttua huomattuaan sen mahdottomaksi peräytyi se vielä vähän, kyyristyi ja syöksyi reunaa ylöspäin. Se sai toisen Grômin nuolen rintaansa, mutta ei kiinnittänyt siihen mitään huomiota. Sen vauhti oli niin hirvittävä, että sen onnistui saada etujaloillaan kiinni vuoren reunasta. Riippuen siinä ja tuijottaen hirveillä vaaleanvihreillä silmillään Grômiin yritti se kiskaista itseään ylöspäin. Se olisi epäilemättä onnistunutkin aikeessaan, jollei sillä olisi ollut tuota ensimmäistä nuolta sisuksissaan. Sen rautaiset takajalkojen kynnet raapivat hurjasti kallion seinää vastaan.

Grôm pudotti kaarensa sivulle ja tavoitti keihästään. Sen sijaan hänen kätensä osuikin nuijaan, mutta ei ollut aikaa vaihtaa. Kohottaen kivipäisen nuijansa korkealle ilmaan iski hän sillä voimakkaasti toista noista jättiläiskäpälistä, jotka pitelivät kiinni kallion reunasta. Musertuneena ja hervottomana hellitti käpälä otteensa. Mutta samalla hetkellä toinen takajaloista pääsi reunan yli ja tarttui kiinni. Ja peto riippui siinä ruumis kummallisessa kaaressa.

Sillä välin oli Bawr, huomattuaan Grömiä uhkaavan vaaran, pudottautunut puusta, siepannut keihäänsä ja nuijansa ja rientänyt apuun. Tämä oli suurenmoisen rohkeata. Sillä tuolla kallion juurella ei hänellä olisi ollut mitään pelastamismahdollisuutta, jos peto olisi jälleen hyökännyt hänen kimppuunsa. Grôm käski hänen pysyä etäällä ja kohotti nuijansa uuteen iskuun. Mutta samassa nuo suuret, tuijottavat silmät himmenivät ja kääntyivät ylöspäin, ja verta purskahti ammottavista leuoista. Hurjasti korahtaen hellitti peto otteensa. Se pudota möksähti selälleen ja kääntyi hitaasti kyljelleen huitoen käpälillään ilmaa. Kurkkuun tunkeutunut nuoli oli tehnyt tehtävänsä.