Ihmiselon aamuna: Romaani maailman aamuhämärästä

by Sir Charles G. D. Roberts

Kun Grôm oli tyytyväinen kaarensa lujuuteen ja nuoliensa kokoon, alkoi hän pohtia tähtäämiskysymystä. Valittuaan happamen, noin miehen kokoisen päärynäpuun ampui hän sitä erilaisten välimatkojen päästä, kunnes suurin osa sen isoista rehevistä lehdistä oli repaleina ja hajallaan. Tarkkasilmäinen ja taitava kun oli, keksi hän pian tähtäysasennon ja ampui muutamia kertoja onnistuneesti. Hän keksi myös keinon, jolla voi pidellä nuolta tarvitsematta koukistaa sormeaan sen ympäri. Hänen ylpeytensä oli niin tavaton, että hän aivan unohti syödä, kunnes pimeys teki hänen harjoituksistaan lopun. Sitten istuutui hän luolan suulle aterioimaan, tehden suuren tulen yöllä kuljeskelevia petoja pelättääkseen. Vettä oli hänen haettava vähän matkan päästä ylätasangon alapuolelta, mutta kantaessaan palavaa palsaminoksaa ei hänen tarvinnut pelätä petoja, jotka olivat väijyksissä. Ne pakenivat heti nähdessään loimuavat liekit.

Tuona yönä nukkui Grôm turvallisesti, sillä hänellä oli kolme tulta ovensa edessä. Aina tunnin tai kahden kuluttua hän valppaana metsästäjänä heräsi kohentamaan tuliaan ja nukkui jälleen heti heittäydyttyään pitkälleen. Ja kun aamu sarasti punaten ja kullaten sahahampaisen vuoren rinteet, oli hän taas ylhäällä ja kiiruhti viileään, tuoksuavaan ulkoilmaan nuolineen.

Nyt oli hänen ratkaistava, mistä saisi nuoliin terävän kärjen. Ne oli tehty bambunsukuisista lujista ruovoista ja niiden kärki oli melkein tarpeeksi teräväsärmäinen. Mutta ruoko oli hauras, ja kun se oli ontto, oli kärki luonnollisesti toisella sivulla, ja tämä haittasi lennon tarkkuutta. Eikä läheisyydessä ollut mitään piikivenkappaleita eikä kallion lohkareita, joista olisi voinut muodostaa teräviä nuolenkärkiä. Hän yritti karaista kärkiä tulessa, mutta tulokset eivät olleet ensinkään tyydyttäviä. Hän yritti asettaa jonkun ruovon päähän orjantappurapiikin tai vahvan aloepuunoksan. Mutta hän ei voinut sillä hetkellä keksiä keinoa, jolla olisi voinut kiinnittää nämä kauheat piikit niin paikalleen, etteivät ne olisi kadottaneet kokonaan voimaansa. Viimein hän huomasi, että sopiva kappale tulisi luusta, jonka voisi hioa tarpeellisen muotoiseksi kahden kiven välissä. Mutta tämän tehtävän hän voisi suorittaa vasta palattuaan luolille, ja se vaatisi paljon tarkkaa harkintaa. Toistaiseksi hän tyytyi sellaisiin kärkiin, joita hän oli teroittanut ja karaissut tulessa.

Päätettyään tämän asian teki Grômin mieli käytännöllisesti koetella uutta, ihmeellistä asettaan. Hän laskeutui varovasti jyrkkää rinnettä alaspäin ylätasangon itäiseltä reunalta seudulle, jossa oli troopillisia pensaikkoja ja pieniä, ruohoisia niittyjä. Siellä täällä kohosi joku suurempi puu yksinäisenä kuin vartiotorni. Tietäen, että nyt oli useiden kasvinsyöjien ruokailuaika, piiloutui hän yhteen tuollaiseen tuuheaan puuhun, josta näki vihreälle niitylle, ja odotti.

Hänen ei tarvinnut odottaa kauan, sillä seudulla oli runsaasti metsän riistaa. Erästä polkua pitkin läheni suuri, tumma härkä, jolla oli Grômin käsivarsien pituiset, käyrät sarvet. Sen kupeet olivat täynnä pitkiä vast'ikään parantuneiden haavojen arpia, ja Grôm arvasi, että se oli yksinäinen härkä, jonka joku voimakkaampi kilpailija oli haavoittanut ja karkoittanut laumastaan. Härkä katsoi varovasti ympärilleen ja alkoi sitten syödä heinää.

Härkä oli oivallinen maalitaulu. Grômin nuoli kiiti äänettömänä oksien välistä ja osui härän lapaan. Se tunkeutui nahan läpi, mutta ei syvemmälle kuin kaksi tai kolme tuumaa. Vaikka Grôm olikin ylpeä mainiosta ampumisestaan, ymmärsi hän, että sellainen haava vain kiihoitti.

Pelästyneenä ja raivoissaan karjahti härkä, polki maata ja vilkuili ympärilleen keksiäkseen näkymättömän vihollisensa. Sillä ei ollut vähintäkään aavistusta siitä, miltä suunnalta tuo outo hyökkäys oli tullut. Ärsyttävä kipu hartioissa tuli joka hetki yhä kovemmaksi. Härkä koetti hurjasti huitoa nuolta sarvellaan pois, mutta se oli juuri sellaisessa paikassa, ettei sarvi ulottunut siihen. Sitten se hätäytyneenä ja kauhuissaan koetti päästä tuosta kummasta kärpäsestä, joka tuotti niin sanomatonta tuskaa, laukkaamalla hurjasti edestakaisin niityllä. Kun se sivuutti puun, ampui Grôm toisen nuolen aivan läheltä. Sekin osui ja tarttui kiinni. Mutta se ei mennyt tarpeeksi syvälle, jotta se olisi aiheuttanut mitään vakavampia seurauksia. Peto karjahti uudelleen, tuijotti ympärilleen ikäänkuin luullen paikkaa noidutuksi ja syöksyi suin päin lähimpään tiheikköön, jossa tuuheat oksat repivät molemmat nuolet selästä sen rynnätessä eteenpäin. Grôm kuuli sen ryskien menevän rinnettä alas ja hymyili ajatellessaan sen otuksen hämmästystä, joka sattumalta joutuisi mielettömän härän tielle.

Tämä koe oli tehnyt Grômille erään asian selväksi. Hänen täytyi varustaa nuolensa sisääntunkeutuvalla kärjellä. Ellei hän voisi toteuttaa ajatustaan saada niihin luukärki, täytyisi hänen löytää joku luja, ytimetön puunvesa kevyitten, onttojen ruokojen sijaan. Seuraavat pari tuntia hän tarkasteli pensaikkoa huolellisesti ja varovasti etsien jotakin nuorta vesaa, jota voisi heti käyttää tähän tarkoitukseen.

Mutta kaikki ne, mitkä olivat kyllin kovia, olivat käyriä ja kuhmuisia ja ne, mitkä olivat suoria, olivat pehmeitä ja nesteisiä. Vasta kun aurinko oli korkealla ja kuumuus pakotti hänet takaisin viileään luolaansa, löysi hän sellaisia, joita saattoi koetella. Avonaisella, tuulen lakaisemalla kukkulalla kaukana vuoresta oli maassa vanha pähkinäpuun runko, jonka salama oli ilmeisesti kaatanut. Juuresta oli kasvanut joukko uusia, eripitkiä vesoja, vaihdellen yhden ja kahden tuuman pituisista aina Grômin korkuisiin saakka. Ne olivat yhtä suoria ja hoikkia kuin ruovot. Ja ilokseen huomasi Grôm ne lujiksi yrittäessään taittaa niitä. Ne olivat lisäksi niin sitkeitä, että hän melkein kadotti kärsivällisyytensä, ennenkuin hän huomasi, miten ne parhaiten sai irti. Saatuaan viimein kootuksi kantamuksen niitä palasi hän luolaansa ja ryhtyi muodostamaan tulessa noita uppiniskaisia oksia. Kyyköttäessään luolan suun ja tulen välissä söi hän raakaa lihaa ja viikunoita ja katseli mietteissään laajaa, rehevää seutua ajatellen hurjaa, raivokasta taistelua, jota käytiin tuon suuren hiljaisuuden keskellä, ja hänen miettiessään teki tuli, jonka hän oli voittanut, hiljaista työtään hänen puolestaan.

Tulos oli parempi kuin hän oli osannut toivoa. Taitavasti poltettuaan oksia, kunnes niiden päät muuttuivat kokonaan hehkuviksi hiiliksi, hän hieroi kahden kiven välissä pois kaiken liian ja huomasi täten voivansa valmistaa tasaisen pyöreitä kärkiä. Täten tehty kärki oli terävä ja luja. Ja punnitessaan uutta vartta kädessään hän käsitti sen painon lisäävän suuresti sisääntunkeutumisvoimaa. Kun hän ampui sillä kerran, huomasi hän, että se lensi pitemmälle ja suorempaan. Se lävisti sitkeän, paksun okaisen päärynäpuunlehden, tuskin huomaamatta sitä esteeksi. Hän valmisti itselleen puoli tusinaa lisää näitä vahvoja nuolia ja lähti sitten uudelleen, tällä kertaa vuoren rotkoon, etsimään elävää maalitaulua harjoituksiinsa.