Ihmiselon aamuna: Romaani maailman aamuhämärästä

by Sir Charles G. D. Roberts

Palattuaan leiriin antoi Grôm vieraan naisen ja lapsen uskolliselle orjalleen Ook-ootskille, joka innostuneena otti lahjan vastaan, sillä hänen, joka oli kaarijalka, ei ollut sallittu ottaa ketään luolan naisista vaimokseen. Hän tuhlaili ystävällisyyttään onnettomalle muukalaiselle, mutta ei voinut saada selvää hänen puheestaan enempää kuin Grômkään. Siitä huolimatta oli A-ya, tuokion tarkasti katseltuaan, huomannut tai luuli huomanneensa muukalaisen viittauksista, että peloittava, hävittävä olento oli jokin lentäväinen, siis suuri lihansyöjä lintu. Mutta hän oli myös saanut selville, että siinä oli jotakin, joka jollakin tavoin muistutti tulta, sillä kun nainen oli tointunut kauhusta, jota nuo tanssivat liekit aluksi herättivät hänessä, osoitti hän niitä ja sitten haavojaan mietteissään. Tämä oli kuitenkin, kuten Grôm vähän pilkallisena selitti, liian mieletöntä. Ei ollut sellaista, joka olisi ollut tulen näköistä, paitsi tuli itse. Eikä pakolaisen haavoissa ollut minkäänlaista yhtäläisyyttä liekkien aiheuttamien haavojen kanssa. A-ya otti nuhteet nöyrästi vastaan, mutta piti omat ajatuksensa, ja kun tapahtumat pari päivää myöhemmin osoittivat hänen olevan oikeassa, karttoi hän älykkäästi mainitsemasta siitä mitään Grômille. Eikä tämäkään sanonut siitä mitään.

Tuollaisen kiihdyttävän salaisuuden odottaessa ratkaisua ei Grôm malttanut kauan levätä toimettomana. Jollei A-ya olisi niin hyvin tiennyt, että se olisi aivan turhaa, olisi hän koettanut neuvoa häntä jättämään vaarallisen ja hänen mielestään turhanpäiväisen matkan. Siinä oli jotakin, mikä peloitti häntä, vaikka hän olikin rohkea ja luotti järkähtämättömästi Grômin nerokkuuteen. Sen salaperäisyys kauhisti häntä. Hän pelkäsi sitä samalla tavoin kuin pimeyttä. Mutta hän piti pelon omana tietonaan ja pyysi päästä mukaan tutkimusretkelle. Siihen Grôm mielellään suostui, sillä ei ollut ketään muuta, jonka tarkkuuteen ja hermoihin kaikkein tärkeimmällä hetkellä hän saattoi niin luottaa, ja hän halusi hänet mukaansa tulivasuineen. Mikään ei pidättänyt A-yaa kotona, kun Ook-ootsk piti huolen lapsista.

Luolilta etelään päin lähtevä joukko oli hyvin pieni. Siinä oli ainoastaan Grôm, A-ya, nuori Mô ja Grômin pienikasvuinen sukulainen nimeltään Loob, joka oli heimon nopein juoksija ja taitava vakooja. Hän saattoi kulkea viidakon läpi kuin varjo ja piiloutua siellä, missä nähtävästi ei ollut mitään piilopaikkaa, tekeytyen näkymättömäksi kuin kyyristyvä peltokana. Jokaisella oli kaari, kaksi kevyttä keihästä ja nuija, lukuunottamatta A-yaa, jolla ei ollut nuijaa ja vain yksi keihäs. Ase, johon hän pääasiallisesti luotti, oli kaari, josta hän piti silmittömästi. Hän piti itseään sen keksijänä ja voitti tarkkuusampumisessa Grôminkin. Paitsi näitä aseita kantoi jokainen, joukon jäsen, paitsi johtajaa, tulivakkaa, jossa punaiset hiilet sekoitettuina taulakäävän kanssa savusivat märän mullan seassa.

Pieni joukkue kulki intiaanien järjestyksessä, Grôm johtajana, hänen kintereillään A-ya, sitten vakooja Loob ja nuori mies viimeisenä. He olivat lähteneet aamun sarastaessa, kun ensimmäinen auringonsäde oli kalventanut luolan edustalla olevia tulia. He kulkivat nopeasti, mutta noin joka kahden tunnin kuluttua he pysähtyivät hetkeksi lähteen luo juomaan ja levähtämään ja katsahtamaan kallisarvoisia tulia vakoissaan. Noin tuntia ennen puolta päivää he saapuivat pienelle niitylle, joka ympäröi yksinäistä, kukkivaa Juudas-puuta.

Tänne he rakensivat nuotion uudistaakseen hiiliä tulivakassa ja varoitukseksi Vaaniville pedoille. Sitten he aterioivat syöden auringon kuivaamaa lihaa ja kypsiä viikunoita, joita olivat keränneet matkan varrella. Aterioituaan heittäytyi joukon kolme nuorinta jäsentä pitkälleen varjoon nauttimaan päivällislepoa, sillä aikaa kuin Grôm, jonka levoton mieli ei milloinkaan sallinut hänen nukkua päivällä, vartioi ja mietti seikkailua, joka heitä odotti.

Grômin istuessa kymmenen tai kahdentoista askeleen päässä tulesta mietteisiinsä vaipuneena siirtyivät hänen silmänsä vähitellen suureen, loistavaan, purppuran- ja sitruunanväriseen kämmekäsmäiseen kukkaan, joka pisti silmiin niittyä ympäröivästä rehevästä, vihreästä pensaikosta. Tuo loistava kukka näytti kohoavan mustasta, ihmeellisen kyhmyisestä oksasta tai varresta, joka pisti esiin lehtien välistä. Grômin silmät viipyivät hetken välinpitämättöminä tuossa ihmeellisessä puunrungossa. Äkkiä hän näki tuon mustan oksan liikahtavan. Hänen uneksivat silmänsä selkenivät heti, ja hän huomasi, että hirveä, kaksisarvinen, musta sarvikuono katsoa tuijotti häneen juuri kukkasen alta.

Grôm aikoi kirkaista herättääkseen nukkujat ja ajaakseen heidät puun turviin, sillä jättiläismäinen, villainen sarvikuono, jolla oli läpitunkemattoman vahva nahka, oli vihollinen, jota ihminen ei vielä ollut oppinut vastustamaan. Mutta tarkemmin mietittyään pysyi Grôm äänettömänä. Hän tiesi, ettei peto, jonka näkö oli aina hämärä ja heikko, voinut selvästi nähdä häntä, ja todennäköisesti se tuijotti hämmästyneenä nuotion tanssiviin liekkeihin. Niin kauan kuin pedon tarkat sieraimet eivät huomaisi ihmisen hajua, joka saisi sen raivostumaan, ei se hyökkäisi. Tuuli ei puhaltanut, ja ilma Grômin ympärillä oli täynnä kitkerää puun savua. Grôm arveli, että oli varminta pysyä aivan hiljaa ja odottaa pedon liikkeitä. Hän luotti varmasti, että nukkujat hänen takanaan makaisivat hiljaa ja ettei kukaan heistä heräisi ja nousisi istumaan, siten kiinnittäen pedon huomion itseensä.

Grôm näki nyt selvästi, että sarvikuono tuijotti tuleen eikä häneen. Loistavat liekit ja savun haju nähtävästi hämmensivät sitä. Hetken kuluttua se otti askeleen eteenpäin niin että puolet sen suuresta, mustasta, pörröisestä ruumiista tuli esiin vaaleanvihreästä pensaikosta. Sitten se seisoi liikkumattomana räpytellen pieniä, ilkeitä silmiään, kunnes tuo hiljainen jännitys alkoi vaivata Grôminkin vahvoja hermoja.

Viimein suuri oksa, joka oli poikkipäin nuotiossa, loimahti palamaan täysin kuumentuneena. Liekit hulmusivat kaksin verroin suurempina. Tuntien sarvikuonon pahan sisun luuli Grôm sen raivostuvan ja hyökkäävän paikalla tulen kimppuun. Hän aukaisi jo suunsa päästääkseen varoitushuudon, joka olisi herättänyt nukkujat ja lähettänyt heidät puuhun. Mutta hän hillitsi itsensä ajoissa. Peto näytti pelästyvän ensi kerran elämässään. Nuo kiemurtelevat, punaiset liekit olivat sille liikaa. Hädissään karjahtaen se vetäytyi takaisin lehtien suojaan, ja hetken kuluttua kuuli Grôm jättiläisotuksen laukkaavan ryskien pensaikon läpi. Tuo harvinainen hämmennys oli alkuun päästyään muuttunut hurjaksi säikähdykseksi, ja tyhmä peto pakeni ainakin parin kilometrin päähän, ennenkuin se saattoi unohtaa kauhunsa.

Samana iltana vähän ennen auringonlaskua saapui joukkio sille paikalle, jossa pakolainen oli pyytänyt apua Grômiltä. Kun ei tahdottu herättää tuntemattoman vihollisen huomiota, ei sytytetty tulia. Yö kului tuuheassa ja korkeassa puun latvassa. Grôm, joka oli kiihtynyt, jännittynyt ja utelias, ei saanut paljon nukutuksi. Suurimman osan yötä hän istui punotulla lavallaan käsivarren polvien ympärillä kuunnellen yön ääniä — tuon tuostakin tapahtuvaa äkkinäistä metsästävän pedon hyökkäystä, hurjaa huutoa ja meteliä sekä kotkottavaa ja äänekästä melua, joka kertoi, että tuolla kaukana alapuolella kavalassa pimeydessä näyteltiin näkymättömiä murhenäytelmiä. Mutta mitään sellaista ääntä ei kuulunut, jota Grôm ei olisi aikaisemmin tuntenut. Kerran kuului puun juurelta kynsien rapinaa ja nuuskimista.