Mutta Grôm pudotti hehkuvan hiilen tulivasustaan ja onnistui tähtäyksessään oivallisesti. Murahtaen jokin raskas ruumis hypähti alas puusta. Hiili putosi kuivaan ruohomättääseen, joka leimahti äkkiä tuleen. Grôm näki vilahduksen suurista olennoista ja säikähtyneistä, hurjista silmistä, jotka väistyivät valoa. Liekki sammui yhtä nopeasti kuin se oli syttynytkin, ja senjälkeen pysyttelivät yönkulkijat etäällä puusta. Mutta nukkujat olivat kaikki täydellisesti heränneet ja istuivat hämärään asti keskustellen huomispäivän seikkailusta.
Ennenkuin aurinko oli kokonaan noussut taivaanrannan takaa, oli pieni joukko jälleen matkalla, mutta kulki nyt varovasti kuin kiiltonäätä. He eivät enää kulkeneet intiaanien tavoin, vaan yksitellen puusta puuhun, lymypaikasta toiseen, Grômin etsiessä pakolaisen vanhoja jälkiä ja toisten seuratessa häntä tarkkaavina keksiäkseen jotakin merkkiä tuntemattomasta kauhistuksesta. Punainen nainen oli jättänyt kyllä selvät jäljet paetessaan, mutta kolmen päivän kuluessa olivat ne hävinneet niin että Grôm tarvitsi kaiken taitonsa kyetäkseen seuraamaan niitä ja eteneminen oli hidasta. Hän alkoi tulla levottomaksi, kun ei löytänyt jälkeäkään tuosta salaperäisestä, tuntemattomasta pedosta. Ne jäljet, jotka sekautuivat pakolaisen jälkiin, olivat kaikki tuttuja hänelle.
Äkkiä hän melkein horjahti nähdessään kauhean näyn! Matala vihellys toi toverit hänen luokseen. Täysikasvuisen miehen luuranko oli ruohikossa. Luut olivat tuoreita, verentahrimia ja kirkkaita, ja parvi vertaimeviä hyönteisiä surisi niiden ympärillä. Ne oli kalvettu aivan tarkasti, paitsi takaraivoa, jota pitkät, vahvat, tuuheat hiukset olivat näyttäneet oivallisesti suojaavan. Luita ei ollut erotettu eikä särjetty, kuten joku suuri raateleva peto olisi tehnyt, eikä luurangon ympärillä ollut muita kuin muutamien rotantapaisten eläinten jälkiä. Oli selvää, että tuolla salaperäisellä olennolla, mikä se sitten olikin, oli siivet.
»Lintu!» kuiskasi A-ya voitonriemuinen katse silmissään ja vilkaisi samalla varovasti puiden latvoihin. Mutta Grôm ei arvellut niin. Luurangon ympärillä ruohikossa ei ollut jälkeäkään voimakkaista kynsistä.
Grôm tähysteli ympärilleen vilkkain, mutta tuskallisin katsein. Seutu ei ollut tässä kohden tiheätä metsikköä, vaan matalan pensaikon peittämää; vain siellä täällä hajallaan kasvoi puita. Vähän etäämpänä loisti tyyni vesi vihreän tiheikön läpi. Seutu näytti rauhalliselta, turvalliselta ja kesäisen kauniilta. Sen suurenmoinen kauneus näytti Grômistä kaksin verroin uhkaavalta, niinkuin jokin kummallinen väijytys piilisi sen takana.
Erään avonaisen niityn keskelle, lähelle luurankoa, käski Grôm joukkonsa rakentaa tulikehän, siten valmistaakseen varmemman turvapaikan. Kun oli koottu varasto polttoaineita, käski hän A-yan ja Môn jäädä sinne ja pitää huolta tulista, varoittaen jättämästä paikkaa, jollei hän kutsuisi heitä. Loobin, taitavan vakoojan, hän lähetti vasemmalle viidakkoon. Itse hän seurasi pakolaisen jälkiä puiden välistä välkkyvälle vedelle päin kiertäen noiden toisten pakolaisten luurangot. A-ya tuijotti tuskallisena hänen jälkeensä, kun hän katosi näkyvistä, ja tuumi, rohkenisiko suututtaa häntä seuraamalla jäljessä. Pian huomasi Grôm, että vesi oli joko laaja, kaislainen lampi tai matalan joen haara. Oli aivan tyyni, ja veden pinta loisti kuin kirkas lasi. Mutta vähän väliä hänen silmiään huikaisi ihmeellinen kiiltävä loisto, suuri punainen, sinipunerva tai sinivihreä leimahtava liekki, joka kiiti veden pinnan yli. Hänelle muistui äkkiä mieleen selitys, minkä A-ya oli saanut vieraalta naiselta. Kenties tuo hävittävä olento oli lintu ja kuitenkin samalla tulen kaltainen. Hän aavisti siinä piilevän salaisuuden, joka pani hänenkin lujat hermonsa koetukselle, ja hän piiloutui tiheään pensaikkoon hiipiessään vettä kohti. Hän oli kiireissään poistunut jäljiltä, joita hän siihen saakka oli seurannut, saadakseen ratkaistuksi noita kiitäviä, loistavia olentoja koskevan arvoituksen.
Muutamien hetkien kuluttua hän saapui avonaisen niityn reunaan, joka ulottui veden rantaan saakka. Hän pysähtyi suojaavien lehtien taakse. Veden pinnan yli kiiti rubiininhohtoinen loiste, jota ympäröi ruusunpunainen pilvi ja joka katosi samassa hänen näkyvistään. Hän aikoi juuri työntää päänsä esille ja kurkottaa kaulansa seuratakseen tuota loistavaa ilmiötä, kun kummallinen kuiva kahina hänen yläpuolellaan pidätti hänet. Hän vilkaisi varovasti ylös ja näki noin kahden-, kolmenkymmenen metrin päässä itsestään leijailevan ihanan ja peloittavan olennon.
Muodoltaan se oli aivan sudenkorennon näköinen, mutta sen loistavan sinipunerva ruumis oli pitempi kuin Grômin pisin nuoli. Sen läpinäkyvät, loistavat, värittömät siivet, joita oli kaksi paria, olivat vielä pitemmät kuin sen ruumis. Sen suunnattoman suuret tuliset silmät, jotka täyttivät koko sen hirveän pään yläosan ja sivut, näyttivät näkevän joka paikkaan yht'aikaa ja Grôm vapisi tuntiessaan, että ne olivat huomanneet hänet ja tarkastelivat häntä läpitunkevasti.
Nuo kauheat silmät olivatkin epäilemättä nähneet hänet. Mutta samalla ne huomasivat jotakin muuta, joka nähtävästi enemmän kiinnitti sen huomiota. Välähtäen kuin sinipunerva salaman leimahdus, ja todella melkein yhtä nopeasti, laskeutui tuo loistava olento ruohikkoon. Sen neljä välkkyvää siipeä lepattivat hetken, ja siellä näytti olevan käynnissä vähäinen taistelu. Sitten tuo jättiläishyönteinen kohosi jälleen keveästi ilmaan pidellen kuudella hoikalla nivelisellä jalallaan mustan, rotan kaltaisen eläimen ruumista, joka havitteli veden rannalla olevien niittyjen ruohoa. Vangitsija lensi lehdettömälle oksalle lähelle rantaa, istuutui sille ja ryhtyi aterioimaan pidellen saalistaan ensimmäisellä jalkaparillaan ja pyöritellen sitä taitavasti ympäri samalla kuin sen hirveät leuat puristelivat ja repivät sitä. Se kävi ihmeteltävän nopeasti. Muutamissa minuuteissa oli se puristanut kaiken veren, lihan ja pehmeät osat rotasta irti ja imenyt suuhunsa. Tähteet se pyöritti pieneksi, kovaksi, aivan pyöreäksi palloksi, jonka se heitti halveksivasti pois. Sitten peto, hypähtäen välkkyvillä siivillään kahisten ilmaan, välähti veden yli.
Melkein samassa täytti ilman ihmeellinen kahina niinkuin raju sadekuuro olisi piessyt vaivaispalmun lehviä, ja katsahtaessaan säpsähtäen ylös näki Grôm suuren säteilevän parven noita loistavia olentoja kiitävän eteenpäin, ja niiden siivet muodostivat ikäänkuin sateenkaaren. Hän ihmetteli, minkälaista hävitystä ne mahtoivatkaan saada aikaan. Nyt hän vasta ymmärsi, mikä oli yllättänyt miehen, jonka luurangon hän oli löytänyt ruohikosta. Parvi lensi vähän matkaa niityn yli ja sitten rantaa pitkin vasemmalle. Grôm hengähti helpotuksesta ollessaan varma siitä, että niiden matka kulki kaukana A-yan ja Môn tulilta.