Kun Grôm käänsi katseensa maahan, hätkähti hän uudelleen. Kaatuneen puun rungolla niityllä, vain noin kahdeksan, kymmenen metrin päässä, oli yksi pedoista loistaen sinivihreänä ja ametistinvärisenä kirkkaassa auringonpaisteessa. Sen ihmeellisen verkkomaiset ja aivan läpikuultavat siivet välähtelivät taivaankaaren väreissä. Sen nivelikäs ruumis, vähän pitempi kuin Grômin käsivarsi, oli melkein yhtä paksu kuin hänen ranteensa, ja päättyi häntään, jossa oli hirveä kaksoiskynsi. Sen kuudessa jalassa, jotka olivat parittain rinnan alla, oli sisäpinnalla voimakkaat piikit, jotka olivat teräväkärkisiä ja raudan lujia ja joilla se tarttui uhreihinsa ja piteli niitä kiinni. Rintakuori, jonka takaa lähti neljä siipeä, oli Grômin käsivarren paksuinen, ja pää oli niin iso kuin Grômin molemmat suuret nyrkit yhteensä. Grôm tarkasteli ihmeissään päätä, sillä se herätti hänessä sellaista kylmää pelkoa, jollaista hän ei milloinkaan ennen ollut tuntenut. Enemmän kuin kaksi kolmasosaa päästä käsittivät suuret, pyöreät, terättömät silmät, jotka olivat kummallisen läpikuultavat ja pohjattomat. Niistä leimahteli lakkaamatta vaihtelevia, sinivihreitä, purppuraisia ja sinipunervia värejä. Grôm huomasi, että oli melkein mahdotonta kestää noiden kummallisten silmien tuijotusta.
Tuo peloittava hyönteinen tuijotti selvästi suoraan häneen läpi suojattoman lehtiseinän. Ensin se tuijotti päänsä takaosalla. Sitten se hyvin tyynesti käänsi päänsä aivan ympäri liikuttamatta hituistakaan ruumistaan, kunnes sen suu oli selän kanssa yhdensuuntainen. Tämä tuntui Grômistä inhoittavalta, ja hänen pelkonsa alkoi vaihtua vihaksi.
Sitten hän tarkasteli pedon suuta ja ymmärsi nuo naisen ja lapsen saamat suuret, pikarimaiset haavat. Suu täytti jäljellä olevan kolmasosan päästä ja näytti olevan kokoonpantu pyöreistä kiekonmuotoisista kappaleista, jotka joko saattoivat leikata sopivasti tai jauhaa. Ne toimivat parast'aikaa, ja Grôm tunsi äkkiä, että hänen täytyi lopettaa se, että hänen täytyi sammuttaa noiden hirvittävien, pirullisten silmien ilkeä loiste. Salaa, melkein huomaamattaan, asetti hän nuolen kaareensa, kohotti sen, jännitti ja tähtäsi kauan ja varmasti. Hän ei saanut ampua harhaan. Nuoli lensi - ja suuri hyönteinen tarttui rintakuorestaan pehmeään, lahoon puuhun kiinni.
Grômin kauhuksi ei tuo isku, joka jokaiselle hänen tuntemalleen pedolle olisi ollut turmiollinen, tappanut hirvittävää hyönteistä. Sen ponnistukset ja neljän suuren siiven lyönnit olivat niin lujat, että nuolen kärki irtautui pian puusta ja raivoava, loistava olento, keihäs puoleksi ulkona rintakuoresta, kohosi ilmaan. Se syöksyi suoraa päätä Grömiä kohti, joka viisaasti oli vetäytynyt kauemmas runkojen sekaan. Raivoissaan se pääsi lehtiseinän läpi, mutta sitten, kun oksat ottivat vastaan ja nuoli hämmensi sitä, se syöksyi maahan. Samassa oli Grôm sen luona tallaten sen hoikan, loistavan, vavahtelevan ruumiin multaan. Sinipunerva välke noissa suurissa, terättömissä silmissä tuijotti vielä armottomasti häneen päästä, joka oli kääntynyt aivan ympäri. Mutta kylmällä raivolla murskasi Grôm säteilevän pään nuijallaan. Sitten hän repi hopeiset siivet pirstaleiksi.
Sammutettuaan täydellisesti raivonsa kääntyi Grôm katsellakseen uudelleen noita hävittäviä, kauniita olentoja, jotka kiitivät ja säteilivät veden pinnan yläpuolella. Mutta ihmeekseen hän ei nähnyt enää ainoatakaan niistä. Samassa hän kuuli kaukaa rannalta Loobin äänen, joka huusi apua. Huuto muuttui samassa kauhun kirkaisuksi, ja Grôm lähti täyttä vauhtia apuun pysytellen kuitenkin huolellisesti tiheikköjen suojassa. Mutta ennenkuin hän oli ehtinyt kulkea puolta kilometriäkään, kuuli hän A-yan äänen kutsuvan häntä hurjasti ja kauhuissaan, ja hänen ääneensä sekautuivat Môn huudot. Grôm huusi vastaan ja syöksyi mielettömästi tulia kohti. Hän ei epäröinyt silloin, kun A-ya oli vaarassa.
Kun hän syöksyi niitylle, jossa leiripaikka oli, näki hän A-yan ja nuoren Môn hyppivän hurjasti tulien keskellä, milloin koettaen saada tulia suurempiin liekkeihin, milloin iskien ylöspäin keihäällään, sillä heidän yläpuolellaan kiiti, loisti, iski ja säteili joukoittain noita hävittäviä petoja, joiden hopeasiivet kahisivat kummallisen peloittavasti. Kun hän syöksyi aukeamalle päästäen rohkaisevan huudon, laskeutui jotakin hänen päälleen. Samassa hetkessä hän tunsi kuuden rautaisen jalan tarttuvan hänen päähänsä ja puristavan sitä kuin rautapihdeillä, ja niiden piikit painuivat syvälle kaulan ja leuan lihaksiin. Hän ojensi vasemman kätensä, tarttui kauheaan viholliseensa juuri siihen kohtaan, missä pää ja rintakuori yhtyvät, ja koetti tukehduttaa sen. Se oli mahdotonta, kun hyönteinen oli niin hyvin suojattu, mutta hänen onnistui pidättää nuo kauheat leuat kaukana kasvoistaan hyökätessään tulikehää kohti. Toinen peto hyökkäsi ja iski kyntensä hänen selkäänsä ja puraisi suuren kappaleen hänen olkapäästään. Mutta samassa hän saapui tulien luo ja hypähti henkeään pidättäen suoraan suurimman liekin läpi. Vihollisten siivet kärventyivät paikalla ja liekit, joita ne vetivät suuhunsa hengitystorviensa kautta, tukehduttivat ne. Grôm repi siivet irti ja paiskasi kiemurtelevat, ruumiit tuleen.
Kehän sisäpuolella, missä liekit leimahtelivat korkealle, saattoi paremmin puolustaa itseään, sillä hyökkääjät näkyivät käsittävän, että liekit olivat vaarallisia niiden heikoille siiville. Mutta pedoissa oli niin paljon mieletöntä julmuutta, että Grömillä ja Môllä oli täysi työ torjuessaan niitä luotaan keihäillään, sillä aikaa kuin A-ya piti huolta tulista. Maa kehän sisäpuolella oli täynnä kuolevien hyönteisten säteileviä ruumiita, jotka kuollessaankin purivat kuin verikoirat, jos jalka sattui joutumaan niiden lähelle. Grôm huomasi, että heidän polttoainevarastonsa oli melkein lopussa, ja hänen mielensä lannistui. Hän mittasi silmillään matkaa lähimpään pensaikkoon, joka näytti tarpeeksi tiheältä suojapaikalta.
»Meidän täytyy juosta tuonne pensaikkoon», sanoi hän äkkiä. »Ne eivät voi lentää siellä, missä oksia on tiheässä. Oksat repivät niiden siivet.»
»Hyvä», sanoi nuori Mô. Mutta A-ya, jonka hennot hartiat ja reidet olivat jo täynnä kauheita haavoja, vapisi ajatellessaankin sitä.
Samassa tapahtui kuitenkin jotakin ihmeellistä. Musta ukkospilvi kulki auringon ohi. Samassa kuin auringonpaiste katosi, näyttivät nuo hävittävät olennot unohtavan raivonsa. Kaikki nopeus ja voima hävisi niistä. Ne yksinkertaisesti parveilivat lähimpiin puihin ja riippuivat kuin jättiläismäiset jalokivikukkaset niiden oksilla. Vähemmässä kuin minuutissa olivat kaikki kauheat siivet lakanneet surisemasta.