»Nyt on sopiva aika. Tulkaa!» määräsi Grôm lähtien tulikehästä ulos.
»Jäädään ja tapetaan ne kaikki!» huusi nuori Mô, jonka silmät säihkyivät vihasta.
Mutta Grôm osoitti pilveä. »Se menee nopeasti ohi», sanoi hän. »Meidän täytyy olla kaukana täältä, ennenkuin aurinko näyttää jälleen kasvonsa.»
Hän pysähtyi kuitenkin ja lävisti keihäänsä kärkeen yhden haavoittamansa, mutta vielä värisevän vihollisen, jotta voisi näyttää heimolle, minkälaisen pedon kanssa he olivat olleet tekemisissä. A-ya ja Mô seurasivat hänen esimerkkiään. Sitten he lähtivät juoksemaan niittyä pitkin kantaen keihäittensä kärjissä kummallista voitonmerkkiä. Pedot, jotka istuivat juroina oksillaan, tuijottivat kauheilla smaragdin-, ruusunpunaisen- ja ametistinvärisillä silmillään heihin, mutta eivät kohottaneet edes siipiään seuratakseen heitä. Kymmenen minuuttia myöhemmin tuli aurinko jälleen näkyviin. Silloin kaikki pedot lähtivät kahisten lentoon kiitäen parvittain edestakaisin niityn yläpuolella ja hohtaen taivaankaaren väreissä, etsien saalistaan. Mutta Grôm, A-ya ja Mô olivat silloin jo kaukana tiheän pensaikon keskellä, josta nuo hirveät silmät eivät voineet heitä erottaa ja johon nuo kahisevat siivet eivät voineet heitä seurata.
Kymmenes luku.
PIMEYDEN KAUHUT.
I.
Grôm seisoi terävien vuorten korkeimmalla huipulla, joiden juurella hänen kansansa luolat ja tulet olivat, katsellen kiinteästi pohjoiseen päin. Itään, etelään ja länteen päin oli hän tehnyt tutkimusretkiä laajentaakseen tietojaan ja vahvistaakseen heimonsa turvallisuutta. Mutta terävistä kukkuloista pohjoiseen olivat laajat alat synkkää rämeikköä, jossa kasvoi eriskummaisia, suunnattoman suuria kasveja sotkuisesti punoutuneina yhteen jättiläismäisten, punakukkaisten köynnöskasvien kanssa. Niiden rehevässä, vihreässä suojassa piili, kuten Grömillä oli syytä luulla, sellaisia petoja, joiden kanssa hän, vaikka hänellä olikin tuli ja muut hyvät aseet, oli niin kauan varonut ryhtymästä taisteluun.
Mutta tuon laajan rämeikön takana kohosi toinen kukkularivi, joiden huiput eivät olleet sahahampaisia kuten näiden, vaan matalia ja vähän pyöreähköjä ja hohtivat himmeän punertavina kirkkaansinistä taivasta vastaan. Noita kukkuloita halusi Grôm tutkia. Niissä olisi kenties avarampia luolia kuin näissä vuorissa, tilavia ja sopivia hänen heimonsa asuttaviksi, sillä heimo tunsi elävänsä jotenkin ahtaissa oloissa. Sitäpaitsi oli Grômistä aina näyttänyt siltä, että noiden kukkuloiden takana saattoi olla jotakin salaperäistä, ja hänen levottomalle mielelleen oli salaperäisyys aina kuin kiihoittava pistin.
Niinä viitenä vuotena, jotka heimo oli asunut täällä, olivat tulivuoren lepattelevat liekit hulmunneet kapeassa halkeamassa laakson suulla. Yötä päivää, milloin korkeina ja hehkuvina, milloin matalina ja uupuneina, olivat ne hulmunneet siinä suojaten laakson sisäänkäytävää. Mutta juuri kuukausi takaperin oli tullut maanjäristys, joka oli säikähdyttänyt koko heimon pahanpäiväisesti. Hulmuavat liekit olivat kadonneet. Halkeama oli sulkeutunut ja sen sijalle ilmestyi kuohuva syvennys. Toinen luolista oli sortunut, haudaten alleen useita heimon jäseniä, jotka olivat olleet liian kauhun huumaamia paetakseen heti ulos. Muutamia päiviä tämän onnettoman tapauksen jälkeen oleskeli heimo taivasalla keräytyneenä suurten nuotioitten ympärille. Suuresti epäillen olivat he sitten kaikki kömpineet takaisin jäljelle jääneisiin luoliin.