Ihmiselon aamuna: Romaani maailman aamuhämärästä

by Sir Charles G. D. Roberts

Mutta nyt ei ollut enää kylliksi tilaa, ja Bawr, joka oli viisas päällikkö, oli neuvotellut Grômin kanssa, jota hän suuresti rakasti nimittäen häntä toisinaan oikeaksi kädekseen, toisinaan kansan silmäksi. Viimein oli päätetty, että Grôm pienen joukon avulla raivaisi tien rämeikön läpi noille toisille kukkuloille tutkimaan seutua. Grôm, ollen varovainen johtaja, oli viipynyt monta tuntia vuoren huipulla suunnitellen matkaa ja tarkastellen alapuolella laajenevaa rehevää rämeikköä, ennenkuin lähti tunkeutumaan sen salaperäisiin syvyyksiin.

Kuten Grômin tapa oli vaaralliselle matkalle lähtiessään, halusi hän vain muutamia tovereita jakamaan vaaroja kanssaan. Hän otti A-yan, ei ainoastaan tämän usein koetellun rohkeuden ja neuvokkuuden tähden, eikä ainoastaan siksi, että hän halusi tytön aina lähelleen, Vaan ennen kaikkea senvuoksi, että hän tiesi, ettei hän voinut jättää tyttöä leiriin. Jos hän olisi yrittänyt jättää A-yan leiriin, ei tyttö olisi totellut, vaan olisi seurannut häntä salaa — ja kenties joutunut vaanivien petojen saaliiksi. Hän otti myös A-yan nuoren veljen, huimapäisen Môn, ja Loobin, pienen, takkuisen, teräväsilmäisen vakoojan, joka osasi juosta kuin jänis, piiloutua kuin kettu ja taistella kuin notkea kärppä. Tällaista joukkoa oli hän tavallisesti pitänyt tarpeeksi suurena. Mutta kun suunniteltu yritys oli erittäin vaikea, päätti hän viimeisessä hetkessä vahvistaa joukkoaan lisäämällä siihen tummakasvoisen Hobbo-nimisen jättiläisen, jonka naama oli aina irvissä ja joka oli hidasjärkinen, mutta väkevä kuin härkä ja taitava kivipäisen nuijan käyttäjä.

Tämä pieni, mutta rohkea joukko, jota Grôm eräänä aamuna auringon noustessa johti tuntematonta tiheikköä kohti, oli hyvin varustettu. Paitsi keihästä ja nuijaa, oli jokaisella joukon jäsenellä Grômin ihmeellinen keksintö, kaari, lukuunottamatta Hobboa, joka ei osannut taitavasti käyttää sitä. Hobbo, joka oli suunnattoman voimakas, kantoi sensijaan raskasta tulivasua, jossa savuavat hiilet kytivät mullassa. Ruokavaroina oli jokaisella muutamia paloja puolikuivanutta lihaa. Mutta pääasiallisesti olivat he kuitenkin riippuvaisia metsänriistasta ja hedelmistä, joita he keräsivät matkan varrella.

Metsä, johon Grôm nyt ohjasi joukkonsa, oli todella jäännös aikaisemmalta aikakaudelta. Maaperä, joka oli uskomattoman voimakasta, työnsi esille yhä tuollaisia jättiläismäisiä puuruokoja ja suunnattomia, meheviä sananjalkoja ja valepalmuja, jotka olivat pääasiallisesti menestyneet varhaisempana aikakautena. Mutta ne olivat kietoutuneet täällä kestävämpiin, lujempirunkoisiin kasveihin, joita kasvoi myöhemmissä troopillisissa metsissä. Ainoastaan nämä kasvit olivat kyllin vahvoja kannattamaan painavia paksuja kiemuraisia köynnöskasveja, jotka köynnöstelivät pitkin suuria runkoja ja muodostivat korkealla ilmassa siltoja puun latvasta toiseen. Joka puolella, ylhäällä ja alhaalla loisti tummanvihreässä hämärässä komeita kämmekkäisiä tai muita epiphytes-kasveja [kasveja, jotka kiinnittyvät muihin kasveihin ottamatta niinkuin loiset alustakasveistaan ravintoa], joiden kummalliset, oudot, siipimäiset kukat olivat karmiinin-, purppuran-, oranssin- ja ruusunpunaisia ja valkeita, keskusta sametinmusta tai pronssijuovainen.

Nykyajan ihmiset eivät olisi päässeet tämän metsän läpi ilman kirvestä ja työkaluja. Mutta Grôm ja hänen seuralaisensa olivat luolaihmisiä, jotka eivät vielä olleet kokonaan unohtaneet puussa asuvien esi-isiensä vaistoja ja kykyjä. Toisinaan, kun näytti helpoimmalta, raivasivat he tiensä maata pitkin tai seurasivat jonkun suuren pedon kulkemaa polkua niin kauan kuin se vei oikeaan suuntaan. Mutta silloin heidän oli oltava lakkaamatta varuillaan, etteivät pedot, joiden hirvittävät jäljet olivat toisenlaisia kuin mitä he milloinkaan ennen olivat nähneet, yllättäisi heitä äkkiarvaamatta. Sentähden, milloin vain oli mahdollista, pitivät he parhaana kulkea apinamaisten esi-isiensä tapaan, korkealla olevia oksia tai köynnössiltoja pitkin. Kun heillä oli mukanaan paljon aseita, edistyi matka ilmassa hitaasti. Mutta siellä oli paljon turvallisempi ja myös verrattain viileä, kun sitävastoin maassa höyryävä kuumuus ja pistävät hyönteiset olivat melkein sietämättömiä.

Mutta ennenkuin ensimmäisen päivän matka oli lopussa, huomasivat he, että puunlatvoissakin oli välttämätöntä olla aina varuillaan. Kerran teki suuri, musta leopardi, joka oli väijyksissä oksalla, äkkiä hyökkäyksen pientä, karvaista Loobia vastaan, joka aina kulki joukon edellä. Mutta Loob, joka oli niin nopea, että hän näytti näkevän asioita, ennenkuin ne todellisuudessa tapahtuivatkaan, hypähti ajoissa korkeammalle oksalle välttääkseen kuolettavan käpäläniskun. Samassa hän iski hurjasti keihäällään alaspäin osuen vihollistaan hartioihin ja painaen keihäänsä syvälle koko voimallaan. Ulvahtaen peto kangistui ja lyhistyi sitten hitaasti kokoon. Kun Loob väänsi aseensa siitä irti, horjahti suuri eläin voimattomana oksalta. Hetken se riippui etukäpälistään korahdellen ja suu vaahdossa. Sitten se hellitti otteensa ja putosi ihmeellisen varovasti oksalta oksalle. Se katosi tiheän lehvistön alle ja putosi maahan suoraan jonkun näkymättömän, odottavan pedon kitaan, sillä alhaalta kuului heti outoa, ulvovaa murinaa, ja sen jälkeen lihan repimistä ja luitten särkymistä. Loobin kasvot venyivät irvistyksestä, ja Grôm vilkaisten A-yaan, mutisi levollisesti: »On parempi olla täällä ylhäällä kuin tuolla alhaalla.» Hänen puhuessaan ja kaikkien tuijottaessa alaspäin tuli lehtien alta esille leopardin kauhea pää ja notkea ruumis, joka piteli puusta kuin rotta pitkillä leuoillaan ja terävillä, keltaisilla hampaillaan ja tuijotti heihin pyöreillä silmillään, jotka olivat kylmät ja kiiltävät kuin jää.

Grômin teki mieli ampua nuoli toiseen noista liikkumattomista, pirullisista silmistä. Mutta nuolet olivat liian kallisarvoisia tuhlattaviksi.

Sen yön he nukkuivat viisaasti oksista punotulla lattialla, jonka he kyhäsivät kokoon kaikkein suurimmista ja vaikeimmin kiivettävistä puista. He pitivät tietysti vuorotellen vahtia. Mutta mikään ei yrittänytkään lähestyä heitä ja he välittivät vähät riitelevistä äänistä, takaa-ajon räiskeestä ja hurjasta paosta, jota kuului aika-ajoin pimeästä kaukaa heidän alapuoleltaan.

Kulkiessaan seuraavana päivänä korkeata tietään pitkin kapean, liikkumattoman joen rantoja huomasivat he äkkiä, että puunlatvoissa oli paljon pelättävämpiä vaaroja kuin piileskelevät leopardit. He katselivat paraikaa kaikki veteen, jossa parveili jättiläiskrokodiileja ja jossa kaksi tuollaista hurjistunutta eläintä taisteli keskenään, kun puun oksilta toiselta puolen vettä kuuluvat tuimat äänet saivat heidät katsomaan sinne.

Puunlatvat vastakkaisella rannalla olivat täynnä suuria apinoita, jotka irvistelivät ja äännähtelivät vihaisina. Eläimet olivat yhtä suuria ja voimakkaita kuin Hobbo, ja niitä peitti tuuheat, pitkät, tummat karvat. Niiden kasvot, jotka olivat puoleksi ihmisen ja puoleksi koiran näköiset, olivat kiiltävät, mutta sapensiniset, ja pienien, peloittavien silmien ympärillä oli leveä, tummanpunainen kehä. Halveksivin liikkein ne kiipeilivät riippuvilla oksilla, kunnes näytti melkein siltä kuin ne aikoisivat syöksyä veteen karatakseen raivoissaan tuon pienen ihmisjoukon kimppuun.