A-ya, jonka valtasi vastenmielinen kauhu siksi, että nuo eläimet olivat kuin hirveitä ihmisen irvikuvia, peitti toisella kädellään silmänsä. Nuori Mô, jonka tulista luonnetta harmittivat eläinten huudot, otti nuolen vyöstään ja kohotti kaarensa ampuakseen, mutta Grôm pidätti hänet ankarasti, sillä häntä peloitti herättää tuossa hirveässä joukossa kostonhimoa.
»Ne eivät voi tulla tänne meidän luoksemme. Annetaan niiden unohtaa meidät», sanoi hän. »Älkää enää kiinnittäkö niihin ollenkaan huomiota.»
Kun he kulkivat edelleen oksia myöten pitkin joen rantaa, seurasivat apinat heitä toisella rannalla. Mutta äkkiä joki laajeni ja kääntyi sitten länttä kohti. Grôm kulki suoraan pohjoiseen päin suunnitelmansa mukaan. Vähitellen häipyivät mielettömät äännähtelyt vaihtuen puunlatvojen äänettömäksi hiljaisuudeksi.
Seikkailijat riensivät nyt eteenpäin kaksinkertaista Vauhtia, sillä heitä ei haluttanut enää viettää toista yötä puiden latvoissa, kun sellaisia vaarallisia vihollisia oli läheisyydessä. Mutta kukkulat olivat vielä kaukana, kun ilta joutui uudelleen. Tietämättä, että suuret apinat nukkuivat aina öisin, päätti Grôm jatkaa matkaa vähentääkseen siten äkkiä yllättävää vaaraa. Kun kuu nousi pyöreänä, suurena ja hunajanvärisenä lehtimeren yläpuolelle, oli kulku puiden latvoissa melkein yhtä helppoa kuin päivällä, kun sitä vastoin maa heidän alapuolellaan, jossa liikkui väijyviä, taistelevia petoja, oli synkän hämärän peitossa. Kun päivä valkeni, olivat nuo pyöreät kukkulat hämmästyttävän likellä aivan kuin ne olisivat yön aikana hiipineet lähemmäksi heitä.
Kukkulat näyttivät nyt toisenlaisilta. Lähimmän, pitkän, pyöreähkön, puuttoman harjanteen ja metsän välissä levisi laaja, aukea, ruohoinen kenttä. Sitä somistivat lammikot ja siellä täällä merkilliset, yksinäiset, paljaat puunrungot, joiden latvoissa näytti olevan kuin ruohomätäs. Ne olivat kuin jättiläismäisiä, vihreitä maalarin siveltimiä keltaisen harmaine varsineen, jotka seisoivat siellä kuin sattumalta. He näkivät kaukana ihmeellisen eläinlauman laitumella, ja tuolla vasemmalla näytti pitävän vahtia jättiläislintu, joka oli yhtä suuri kuin puu, jonka vieressä se seisoi. Vähän oikealla, missä tuo puuton harjanne äkkiä loppui, kimalteli huomattavan laaja vesi. Juuri tuonne, missä vesi huuhteli jyrkkärinteistä vuoriniemekettä, halusi Grôm suunnata kulkunsa ruohotasangon poikki.
Noin kolme tuntia auringon nousun jälkeen olivat he saapuneet parinsadan metrin päähän tasangosta. Kyllästyneinä rasittavaan metsässä kulkemiseen ja haluten kiihkeästi päästä sellaiselle seudulle, jolla he olivat tottuneet enemmän liikkumaan, kiipeilivät he puunlatvoissa kovaa vauhtia eteenpäin, kun oksilta heidän takanaan alkoi kuulua noita hurjia, sekavia ääniä, joita he niin pelkäsivät. Grôm työnsi heti A-yan ensimmäiseksi asettuen itse viimeiseksi väistämään tuota vaaroista hirveintä. Hänen ei tarvinnut kehoittaa joukkoaan kiirehtimään. Mutta heistä näytti siltä, kuin he olisivat seisoneet paikallaan, niin nopeasti lähestyi apinoiden melu heitä.
»Maahan», huusi Grôm tuimasti huomattuaan, että heidät saavutettaisiin, ennenkuin he pääsisivät tasangolle, ja tajuten, ettei heillä ollut mitään toivoa vastustaa puiden latvoissa noita nelikätisiä puiden asukkaita.
Kun he ketterästi pudottautuivat oksalta oksalle, tulivat ensimmäiset apinat näkyviin, päästivät riemuhuudon ja syöksyivät alaspäin heidän jälkeensä pitkin, heilahtavin hypyin. Kiireissään pudotti Hobbo tulivasunsa, joka särkyi pudotessaan, ja kallisarvoiset hiilet lensivät hajalleen. Grôm teki paetessaan viimeisenä sen virheen, että hän piti liian paljon silmällä vihollista ja liian vähän sitä, mihin hän astui. Hetken kuluttua hän huomasi joutuneensa oksalle, josta ei voinut päästä pois muuten kuin pudottautumalla kahdenkymmenen jalan korkeudelta hyvin pahaan paikkaan maahan. Hyppy olisi ollut vaarallinen, ja sentähden hän mieluummin hyökkäsi lähintä vihollistaan vastaan, joka oli oksan tyvipuolella, iskien sininaamaista petoa keihäällään. Mutta kun hänellä oli niin epävarma asento, puuttui iskusta voimaa ja tarkkuutta. Suuri apina väisti sen ketterästi. Säilyttääkseen tasapainonsa Grômin oli annettava apinan vääntää keihäs kädestään. Samassa hypähti toinen apina hänen taakseen oksalle.
Silloin arveli Grôm viimeisen hetkensä tulleen. Hän kyykistyi pysyäkseen vankempana, hyökkäsi sitten eteenpäin ja tähtäsi nuijallansa suoraan vihollisen isoon, karvaiseen vatsaan. Jälleen tarttui peto nopeilla käsillään aseeseen, mutta samansa se ojensi pitkät käsivartensa ja putosi ääntä päästämättä takaperin puusta alas. A-ya, joka oli ensimmäiseksi päässyt maahan, oli jännittänyt kaarensa ja ampunut tarkasti tähdäten ylöspäin. Nuoli oli osunut suurta apinaa aivan leuan alle, lävistänyt kurkun ja tunkeutunut aivoihin asti.
Hämmästyneinä nähdessään johtajansa kaatuvan niin vähäpätöiseltä näyttävästä syystä, lopettivat muut apinat hetkeksi hyökkäyksensä äänekkäästi kirkuen. Sillä välin pääsi Grôm maahan. Samassa ampuivat Mô ja Loob nuolensa. Toinen apina putosi puusta, mutta tarttui alempaan oksaan ja riippui siinä kiemurrellen, samalla kuin toinen apina, nuoli puoleksi vatsassaan, pakeni kirkuen puunlatvaan. Silloin sieppasivat retkeilijät pudonneet aseensa maasta ja lähtivät juoksemaan tasankoa kohti niin nopeasti kuin taisivat. Kamalasti kirkuen ja metelöiden tulivat apinat heidän perässään alempia oksia myöten.