Matkailijoiden onneksi oli metsä tässä kohden jo harvaa, ja he saattoivat osoittaa nopeuttaan. Raivoavat sininaamat jäivät pian jäljelle, ja pakolaiset saapuivat hengästyneinä aurinkoiselle ruohokentälle. Siellä he tunsivat itsensä turvallisiksi ja kääntyivät katsomaan taakseen. Alimmat oksat pitkin metsän reunaa olivat täynnä hyppelehtiviä, ruskeita olentoja, kirkuvia sinisiä naamoja ja punareunaisia, pirullisia silmiä. Mutta ainoakaan noista suurista pedoista ei vihastaan huolimatta näyttänyt olevan halukas lähtemään tasangolle.
»Täällä täytyy olla jotakin, mitä ne suuresti pelkäävät», selitti Grôm silmäillen varovasti ympärilleen. Mutta mitään vaaraa ei ollut näkyvissä, ja he lähtivät eteenpäin poikki rehevän ruohokentän pitämättä kiirettä.
II.
Suurimmalta osalta oli ruoho matalaa, ulottuen tuskin vyötäisiin asti. Mutta siellä täällä oli noin acren [acre = 40,467 aaria] suuruisia aloja, joissa kasvoi enemmän ruokoja kuin heinää; ruokokasvit kohosivat paikoin kahdentoista tai viidentoista jalan korkuisiksi. Tuollaisia paikkoja, joissa saattoi piillä tuntemattomia petoja, piti Grôm tarkasti silmällä. Hän muisti elävästi tuon jättiläismäisen, kauheasilmäisen pään, joka oli pistänyt esille lehtien takaa tuijottaen häneen.
Huolimatta oudoista ja suunnattoman suurista jäljistä, joita he toisinaan tapasivat, ja huolimatta ryskeestä ja rätinästä, jota silloin tällöin kuului ruokojen seasta, kulki joukkue ruohikon poikki kohtaamatta ainoatakaan vihollista. Keskipäivän auringon säteet, joita tuulettomalla ruohoaavikolla oli melkein mahdoton sietää, pidättivät kenties pedot pesissään. Ainoat elävät olennot, mitkä he näkivät, lukuunottamatta hyönteisiä ja paria korkealla kiitävää korppikotkaa, olivat muutamat arat, sanomattoman nopeajalkaiset, pienet, antiloopin sukuiset eläinlaumat.
Grôm huokaisi helpotuksesta, kun he saapuivat kukkuloiden juurelle. Mutta juuri tältä kohden oli mahdotonta kiivetä niitä ylös. Ne olivat kalkkikiviharjanteita, jotka tältä kohden olivat jyrkkiä ja toisinaan ulkonevia, kohoten neljän-, viidenkymmenen, jopa parinsadankin jalan korkeuteen, ja niin tasaisia, etteivät edes nämä luolaihmiset, vaikka he kiipeilivätkin kuin kauriit, voineet päästä niitä myöten ylös. Rehevä tasanko kukkuloiden juurella oli kerran ollut matala sisämaan järvi, ja nyt sen ruoho aaltoili niiden juurella, kullankeltaisina, tuoksuvina laineina.
Kääntyen oikealle johti Grôm kulkua pitkin kallion juurta vettä kohden, joka kimalteli kuin kupari parin kilometrin päässä. Tien oikealla puolella kasvoi noita ruokomaisia kasveja, joita Grôm katseli epäluuloisesti. Ennenkuin he olivat kulkeneet montakaan sataa metriä, osoittautui hänen epäluulonsa oikeutetuksi.
Vähän matkaa heidän takanaan kuului äkkiä hurjaa karjuntaa ja ruokojen taittumista. Vilkaistuaan taakseen näkivät he suuren ruosteenpunaisen, noin sarvikuonon kokoisen eläimen syöksyvän esiin ruokojen seasta ja katselevan heidän jälkeensä. Sen hirveä pää oli suurempi kuin minkään sarvikuonon, mitä he olivat milloinkaan nähneet. Siinä oli kaksi suunnatonta, kartiomaista sarvea, joiden kummankin läpimitta juuresta oli enemmän kuin jalka, ja ne päättyivät teräviin kärkiin. Kun ne olivat vierekkäin tarpeellisen välimatkan päässä juuri kuonon päällä, olivat ne paljon peloittavammat kuin minkään sarvikuonon sarvet. Eläin painoi päänsä uhkaavasti alaspäin ja hyökkäsi Grôm joukkoa kohti päästäen äänen, joka muistutti sian röhkinää ja aasin kiljuntaa. Heti tuon pedon kintereillä ilmestyi kokonainen lauma punaisia petoja ruokojen seasta syöksyen johtajansa jälkeen sellaista hurjaa laukkaa, että se melkein tärisytti maata.
Grômin joukko oli pysähtynyt hetkeksi luottaen jalkojensa nopeuteen ja ihmetellen kummallista sarviparia pedon kuonossa. Mutta kun tuon kauhean joukon viimeiset jo tulivat jymisten heitä kohti, pakenivat he kiireesti. Ihmeekseen he huomasivat, etteivät he olleet ensinkään liian nopeita. Punaiset pedot olivat koostaan huolimatta ihmeellisen ketteriä.
Lähestyessään jyrkkää kallioniemekettä, mihin harjanne päättyi, alkoi Grôm pelätä, että hänen ja hänen tovereittensa oli paettava veteen. Tämä vesi oli suolainen joen suu, joka virtasi idästä päin ja laski tässä mereen pitkän, kalkkikivikukkuloissa olevan tunnelin läpi. Oli pakoveden aika ja takaa-ajettujen pakolaisten edessä heidän saapuessaan rannalle oli kaistale märkää maata, joka kiersi jyrkänteen juurta. Kun he jättivät ruohikon ja juoksivat rantaa pitkin, huomasivat he ihmeekseen, että hurja takaa-ajo oli äkkiä loppunut. Juuri kallion kulmauksessa he pysähtyivät ja katsoivat kummeksuen taakseen. Vaikka takaa-ajajat heiluttelivat suuria sarviaan ja kiljuivat vihasta, eivät ne nähtävästi halunneet tulla niin lähelle vettä. Ne vetäytyivät todellakin taaksepäin, ikään kuin olisivat pelänneet sitä, ja hävisivät viimein ryskien ruokojen joukkoon. Pakolaiset kyykistyivät iloisina maahan saadessaan lepuuttaa uupuneita keuhkojaan, kääntyivät selin jyrkänteeseen ja kiittivät onneaan päästessään sellaisesta vaarasta. Mutta Grômin tarkat silmät katselivat tuskallisina kallion seinää vartioiden samalla tarkasti tyyntä vettä. Jos tuo vesi oli niin peloittava, ettei heitä takaa-ajava, voimakas lauma uskaltanut lähestyä sitä, kätki sen hymyilevä pinta jonkun kauhean vaaran.