Seuraavien muutaman sadan metrin pituudelta oli paljas rantakaistale vain kahden-, kolmenkymmenen jalan levyinen, kadoten jälleen kallion taa. Grôm päätti lähteä tarkastusretkelle. Ei ollut mitään muutakaan mahdollisuutta, sillä heidän takanaan piili tuo peloittava, punainen lauma. Hän arveli, että jossakin edempänä täytyi olla joku kohta, mistä he saattaisivat kiivetä jyrkännettä ylös kallioille, missä he voisivat kulkea turvassa. Salaten tuskansa, jottei peloittaisi tovereitaan, jotka olivat ylpeät saavutettuaan nyt kukkulat, lähti hän kiireesti eteenpäin, vaikkei näyttänyt olevan mitään kiirehtimisen syytä. Sekä Hobbo että nuori Mô olisivat halunneet hiukan levähtää ja nukahtaa ulkonevan kallion suojassa, mutta A-ya, joka ymmärsi herransa levottomuuden, ja pieni urkkija Loob, joka aina oli levoton siellä, missä ei ollut puuta, johon voisi kiivetä, olivat yhtä innokkaita kuin päällikkökin rientämään eteenpäin. Eivätkä nuo toiset olisi milloinkaan uskaltaneet vastustaa Grômin päätöstä.
Käännyttyään seuraavasta kallion kulmauksesta, huudahti koko joukko hämmästyneenä ja tyytyväisenä. Aivan heidän edessään, ei viidenkymmenenkään askeleen päässä, avautui merkillinen luolan suu, jonka edessä oli hieman leveämpi rantakaistale. Heti luolan toisella puolen loppui rannikko äkkiä ja vesi loiski pehmeästi kallion seinää vasten.
Mutta juuri sillä hetkellä tapahtui jotakin kauheata. Ikään kuin vastaukseksi heidän huudahduksiinsa kuohahti tyyni vedenpinta muutaman metrin päässä rannasta; jättiläismäisen hännän iskut saivat sen kiehumaan.
»Juoskaa!» huusi Grôm. Ja he syöksyivät kaikki eteenpäin, kun ei ollut mitään mahdollisuutta peräytyä. Samassa kohosi vedestä hirveä pää, kolme kertaa suurempi kuin krokodiilin. Siinä oli suuret, pyöreät, punaiset silmät, ja peto syöksyi heidän jälkeensä nostaen aaltoja edellään.
Salamannopeasti jännitti Grôm jousensa ja ampui tuota hirveätä päätä. Nuoli lensi suoraan ammottavaan kitaan. Peto päästi hurjan, raivoisan karjunnan, mutta ei keskeyttänyt takaa-ajoaan. Sitten juoksi Grôm pakenevien toveriensa jälkeen ja ryntäsi henkensä edestä luolan suuta kohti. Luola oli kenties kuoleman ansa heille kaikille, mutta ei näyttänyt olevan muutakaan pakomahdollisuutta.
Kun he syöksyivät luolaan, oli tuo kauhea, peloittava pää aivan heidän kintereillään. He näkivät hämärässä, joka etäällä vähitellen muuttui pimeydeksi, oikealla mustan vesijuovan ja vasemmalla tasaisen, valkean hiekkapenkereen, jonka päätä ei voinut erottaa.
Tätä pengertä pitkin he juoksivat pedon torahampaat aivan kintereillään. Mutta he eivät olleet kulkeneet kuin kymmenkunnan askelta, kun penger vavahteli ja kohosi täristen ylöspäin, ja he kaikki kaatuivat pitkin pituuttaan. Kaikki paitsi Grôm päästivät niin vihlovan kirkaisun, etteivät ollenkaan kuulleet hirmuista karjahdusta, joka tärisytti ilmaa. Mahtava kivikatto luolan suulla oli lohjennut ja pudonnut alas täydellisesti sulkien sisäänkäytävän ja tehden heidän päittensä yläpuolelle ammottavan reiän, josta näkyi sinistä taivasta.
Grôm nopeat aivot huomasivat heti, mitä oli tapahtunut. Hän kömpi jaloilleen ja katsoi taakseen putoilevan kivisateen lävitse. Hän näki heidän jättiläismäisen takaa-ajajansa leuat pitkällään tuijottavan suurilla, pyöreillä silmillään hyvinsuojatuista silmäkuopistaan ja huitovan lujia, käyriä etujalkojaan ilmassa kuoleman kamppailussa. Pudonnut kivivyöry oli osunut sen selkään särkien sen lujan panssarin kuin munan kuoren.
Hetkisen seisoi Grôm jäykkänä puristaen lujilla sormillaan aseitaan. Silloin toinen maanjäristys hänen jalkojensa alla varoitti häntä. Varmalla vaistollaan hän lähti pengertä eteenpäin tovereittensa jälkeen, jotka olivat paenneet heti seisoalleen päästyään. Samassa alkoi kallio hänen päänsä päällä liikkua. Jymisevällä melulla, joka kuului aivankuin vuoren sisästä, luisui se alas ja sulki luolan suun aivan pimeäksi.
Grôm pysähtyi äkkiä, sillä häntä ei laisinkaan haluttanut iskeä päätään kalliota vastaan. Viimein kuului vain heikkoa surinaa, joka tuntui tulevan syvältä hänen jalkojensa alta. Kauhuissaan, mutta lujana hän seisoi nojaten keihääseensä synkässä pimeydessä, kunnes tuo kumma surina viimeinkin lakkasi. Sitten hän hiljaisuudessa, joka tuntui tukehduttavan hänet, huusi lujasti: