»A-ya! Missä olet?»
»Grôm!» kuului tytön nyyhkyttävä vastaus, josta kuvastui sekä helpotusta että iloa. Vastaus tuli aivan kuin Grômin ojennetun käden alapuolelta.
»Me olemme kaikki täällä», sanoivat nuo kolme miestä.
He olivat kaatuneet pitkin pituuttaan toisenkin maanjäristyksen aikana. Pimeässä eivät he enää uskaltaneet nousta, vaan makasivat odotellen, mitä johtaja käskisi tehdä. Otettuaan muutamia varovaisia, hapuilevia askeleita oli hän heidän luonaan ja istuutui A-yan viereen puristaen häntä itseään vasten rauhoittaakseen häntä.
»Mitä meidän nyt on tehtävä?» kysyi tyttö pitkän äänettömyyden jälkeen. Ilman Grömiä olisivat he todennäköisesti kuolleet siihen, missä olivat, uskaltamatta liikahtaakaan pimeydessä. Mutta luottamus, jota he tunsivat päällikköään kohtaan, teki heidät rohkeiksi näinkin toivottomassa tilanteessa.
»Meidän täytyy löytää tie ulos täältä», vastasi Grôm järkähtämättömällä varmuudella.
»Jospa Hobbo vain ei olisi pudottanut tulta!» sanoi nuori Mô katkerasti.
Hobbo murahti nolona ja iski rintaansa suurilla nyrkeillään. Mutta Grôm, joka ei suvainnut mitään riitoja seuralaistensa kesken, vastasi tuimasti:
»Ole ääneti! Itsellesi olisi voinut käydä samalla tavalla.»
Sitten ei puhuttu sen enempää ja Grôm, istuen siellä pimeässä ja painaen tytön kasvoja voimakasta, karvaista rintaansa vasten, mietti keinoja, Hän oli nähnyt viimeisenä hämäränhetkenä, että sisäänkäytävä oli järkähtämättömästi suljettu. Sitäpaitsi hän arveli, että jokainen yritys tehdä aukkoa sille suunnalle varmasti aiheuttaisi sen, että yhä enemmän kivilohkareita putoisi alas, Oli siis parasta lähteä tutkimaan luolaa toivossa, että löytyisi jokin toinen uloskäytävä. Hän ei pelännyt eksyvänsä huolimatta täydellisestä pimeydestä, sillä hän luotti kuudenteen aistiinsa, joka kauan sitten on hävinnyt nykyajan ihmiseltä, suunnan vaistoon. Hän tiesi varmasti löytävänsä takaisin tähän lähtökohtaan, milloin vain haluaisi.