»Eteenpäin!» käski hän viimein nostaen A-yan ylös ja pitäen hänen kättään omassaan. Kohottaen keihäänsä hän tunnusteli kulkiessaan vuoroin maata edessään ja vuoroin vasemmanpuolista seinää. Toisinaan hän myös tunnusteli keihäällään ylöspäin ollakseen varma, ettei kalliokatossa ollut mitään matalampaa paikkaa. Koetellessaan keihäällään oikealle kuului aina veden loiskahdus.
Jännittäen kaikki aistinsa pääsivät he sangen nopeasti eteenpäin, vaikk'eivät nähneetkään mitään. Mutta äkkiä Grôm pysähtyi. Hän tunsi vaistomaisesti edessään olevan jonkun esteen. Hän ojensi keihäänsä niin kauas kuin saattoi. Se sattui johonkin pehmeään esineeseen. Esine, mikä se sitten olikin, liikahteli hurjasti tuntiessaan kosketuksen. Grôm tunsi kylmiä väreitä ruumiissaan ja tuuheat niskakarvat nousivat pystyyn. »Takaisin!» kähisi hän työntäen A-yan käsivarren pituudelta taakseen, ja ojentaen keihäänsä valmiiksi torjuakseen luullun hyökkäyksen. Pari pelästynyttä, kiiluvaa silmää vilkaisi heihin. Ne olivat hyvin pienet, mutta etäällä toisistaan, mistä saattoi päättää, että niiden omistajan pää oli suunnattoman suuri. Kuului käheä, pelästynyt äännähdys, ja raskas ruumis kompuroi veteen. He kuulivat sen uivan tulista vauhtia poispäin.
Jokainen huokaisi helpotuksesta. Vähän ajan kuluttua naurahti A-ya hiljaa:
»On hauskaa löytää viimeinkin joku sellainen, joka pakenee meitä eikä aja meitä takaa!» sanoi hän.
Vähän etäämpänä kääntyi luolan seinä vasemmalle. Muutamia askeleita vielä ja heidän tiensä loppui. Heidän edessään ja molemmilla sivuillaan oli vettä. Grômin tunnusteleva keihäs osoitti sen olevan hyvin syvää.
»Meidän täytyy uida», sanoi hän. »Jättäkää nuijanne tänne.» Ja heittäytyen tuntemattomaan veteen ui hän suoraan eteenpäin.
Oli hermoja koettelevaa työtä uida tässä tuntemattomassa vedessä ja aavistamatonta päämäärää kohti. Mutta Grôm oli päättäväinen, ja hänen toverinsa luottivat hänen lujaan tahtoonsa. Vesi oli lämmintä ja hieman suolaista, ja Grôm päätteli, että se oli yhteydessä ulkopuolella olevien vesien kanssa. Useita kertoja hän kosketti luolan kallioisia seiniä ja huomasi, että he kulkivat suoraan arvaamatonta syvyyttä kohti. Mutta hän ui edelleen toivoen ja rohkeana tasaista vauhtia, sillä hän tiesi jokaisen joukkonsa jäsenen kestävän ainakin puolen päivää tällaista menoa suloisessa, tyynessä virrassa.
Äkkiä näkyi heidän edessään veden pinnalla heikko, sinertävä hohde. Se oli jotakin hämärää, epätodellista ja kummallisen uhkaavaa.
»Päivänvaloa!» huudahti nuori Mô innokkaasti. Mutta Grôm ei sanonut mitään. Hän ei pitänyt sitä päivänvalona, vaan pelkäsi siinä piilevän jonkun uuden vaaran.
Tuo outo valo kasvoi ja levisi. Saattoi jo selvästi huomata, että se kohosi vedestä ja lähestyi hämmästyneitä uimareita nopeasti. Hetken kuluttua oli sininen loisto niin kirkas, että uimarit saattoivat nähdä olevansa ikäänkuin suuressa uima-altaassa, jonka katto oli pimeän peitossa. Noin viidenkymmenen metrin päässä oikealla tuon ihmeellisen huoneen seinästä kohosi loiva kallioniemeke, joka oli suurimmaksi osaksi veden peitossa.