Tuota niemekettä kohti ohjasi Grôm nyt kulkunsa uiden täyttä vauhtia toisella kyljellään. Hän ei ymmärtänyt tuota kummallista loistetta ja halusi saada joukkonsa kuivalle maalle, ennenkuin se saavuttaisi heidät. Mutta vaikka he uivat nopeasti, liikkui tuo aavemainen hohde vielä nopeammin. Ennenkuin he pääsivät rannalle, ympäröi valo heidät kokonaan. Mutta se näytti tulevan pohjattomasta syvyydestä.
Arasti he vilkaisivat alaspäin, ja hiljainen tuskan huudahdus pääsi heidän huuliltaan. Syvyydessä vilisi kauheita, loistavia olentoja, joilla oli hirveät kynnet ja torahampaat, leveä, litteä selkä ja peloittavat, ulkonevat silmät.
Kaikki nuo silmät tuijottivat heihin sellaisella hyydyttävällä ilkeydellä, että Grôminkin veri jähmettyi. Niitä näytti olevan lukemattomia, ja ne alkoivat kaikki yht'aikaa äkkiä uida ylöspäin.
Pakolaiset kiipesivät jo rannalle hurjaa vauhtia, kun tuo pirullinen joukko ilmestyi pinnalle. Hobbo, joka oli hitain uimisessa, aikoi juuri tarttua kallioon, kun vesi kuohahti hänen ympärillään kirkkaana vaahtona. Pari suurta pihtimäistä kynttä tarttui häntä niskaan ja toinen pari käsivarteen kiskaisten hänet takaisin. Hetkisen näkyivät hänen vavahtelevat kasvonsa pinnalla, sitten hän kirkaisi tukehtuneesti ja vaipui veden alle. Hän katosi pyörteeseen, jossa oli vaaleansinisiä, hurjasti huitovia kynsiä, silmiä, torahampaita ja mustareunaisia, ammottavia kitoja.
Mielettömänä vihasta ja kauhusta iski Grôm keihäällään hurjasti tuohon kuhisevaan joukkoon; Loob ja nuori Mô seurasivat heti hänen esimerkkiään. Muutamat heidän umpimähkäisistä iskuistaan osuivat, ja kun joku noista jättiläisäyriäisistä vääntelehti kuolemantuskissaan, tarttuivat lähimmät naapurit siihen, repivät sen kappaleiksi ja söivät suuhunsa.
Mutta A-ya, joka ei ollut ottanut osaa tähän kostoon, tarttui Grômin käsivarteen huutaen hurjasti:
»Katso! Ne tulevat tänne!»
Nuo kolme hurjistunutta miestä palasivat järkiinsä ja tuijottivat ympärilleen. Molemmilta puolin kömpi kalliolle jättiläismäisiä äyriäisiä, joilla muutamilla oli kahdeksan, kymmenen jalkaa pitkät kynnet ja silmät huojuvien varsien päässä.
Onneksi oli kallio sangen laaja. Sen maanpuoleisessa päässä oli kivilouhikko, joka kohosi noin kahden-, kolmenkymmenen jalan korkeuteen veden pinnasta. Tuota edullista paikkaa kohti suuntasivat kulkijat juoksunsa, huitoen ja iskien hurjasti keihäillään ympärilleen, kun pedot kömpien kummaltakin puolelta vedestä tarttuivat heihin kauheilla, terävillä kynsillään. Yhä uudelleen ja uudelleen iskivät ne jotakin pakenijaa jalkaan tai sääreen. Mutta hänen toverinsa löivät pitkän, nivelisen jäsenen kappaleiksi tai työnsivät keihäänsä syvälle tuohon kauheaan, avonaiseen kitaan ja vapauttivat siten hänet.
Viimein he saapuivat haavoittuneina ja verta vuotavina niemekkeen toiseen reunaan ja kiipesivät korkeimmalle huipulle. Tänne asti yritti heitä seurata ainoastaan kaksi tai kolme jättiläisnivelkuoriaista. Oli helppo iskeä niihin ylhäältäpäin ja ajaa ne takaisin ahneiden tovereittensa luo. Ja koko joukko, nähtävästi unohtaen takaa-ajamansa uhrit, heti kun ne olivat saavuttamattomissa, alkoi hurjasti taistella haavoittuneista. Niemekkeen alempi osa ja vesi sen ympärillä oli täynnä hirveätä, matelevaa joukkoa, joka näytti kuohuvan sinisessä loisteessa, ja sieltä kuului räiskettä, naksahtelua ja sihinää.