Kaikki paitsi Grôm katselivat kuin lumottuina tuota inhoittavaa näytelmää. Mutta Grôm ajatteli vain, miten parhaiten voisi käyttää hyväkseen tuota loistavaa valoa, ennen kuin se katoaisi. Luolan seinä oli tältä kohden niin ryhmyinen ja haljennut, ettei sitä ollut mahdoton kiivetä. Ja vähän matkaa oikealla hän huomasi veden yläpuolella ikäänkuin käytävän suun.
»Tulkaa! Niin kauan kuin on valoa», sanoi hän lähtien edellä. Toiset seurasivat kintereillä. Milloin kyljellään ryömien teräviä reunoja pitkin, milloin kynsin hampain iskien melkein näkymättömiin koloihin, kulkivat he jyrkkää seinää pitkin ja saapuivat käytävän suulle. Se oli laaja ja siitä oli helppo kulkea, vaikka sen lattia kohosi jotenkin jyrkästi ylöspäin. He kiiruhtivat tyytyväisinä sitä pitkin. Ja kauhujen salin sininen valo häipyi heidän taakseen.
Muutamia minuutteja myöhemmin kumotti edestäpäin uutta valoa ikään kuin tähden vaaleata loistetta. Se laajeni heidän kulkiessaan ja muuttui kullan väriseksi. Sitten näkivät he edessään kappaleen taivasta, jolla leijaili pieniä pilvenhattaroita, ja hetkistä myöhemmin he tulivat korkealle, kukkivalle hietaharjanteelle, jonka ylitse puhalsi suloinen, suolainen tuuli. Heidän alapuolellaan oli viehättävä merenlahti, jonka rannalla puitten suojassa käyskenteli hirvilauma laitumella. Takana kohosi kaunis kukkulajono houkuttelevan näköisenä.
»Tämä on suloinen maa», sanoi Grôm, »ja me palaamme varmasti tänne. Mutta luullakseni meidän on löydettävä toinen tie kuin se, mitä me tulimme.»
Yhdestoista luku.
LUOLA-ASUKKAIDEN PIDOT.
I.
Viimein olivat luolan asukkaat vastahakoisesti lähteneet maanjäristyksen hävittämästä laaksostaan ja asettuneet uuteen asuinpaikkaansa, jonka Grôm oli etsinyt heille, vihreälle kukkulan rinteelle suolaisen veden rannalle. Ei ollut kestänyt kuitenkaan kauan, ennenkuin he olivat mieltyneet uusiin asuntoihinsa, sillä kalkkikiviluolat olivat avarat ja turvalliset, vihollisen oli vaikeata tulla niihin muualta kuin pitkää, paljasta harjannetta myöten, joka kulki länteen päin luolien takana. Makeavesinen puro juoksi melkein sisäänkäytävän vieressä laskien hauskasti kohisten merenlahteen, ja ympäröivät seudut olivat täynnä riistaa. Tosin tuo laaja suo- ja ruokotasanko, joka levisi harjanteitten eteläpuolella, oli outojen petojen tyyssija, mutta niillä ei ilmeisesti ollut mitään halua tutkia korkeita, paljaita, tuulisia kumpuja.
Eräänä aurinkoisena aamuna sattuivat luolat olemaan melkein autiot. Heimon miehet, myöskin päälliköt Bawr ja Grôm sekä useimmat naiset ja puolikasvuiset lapset olivat lähteneet matalalle merenrannalle viiden kuuden peninkulman päähän keräämään nilviäisiä — suuria, mehukkaita kommia ja ihmeellisen lihavia, maukkaita simpukoita. A-ya, innostuneena valmistamaan kaaria ja nuolia heimolle, oli jäänyt puolen tusinan vanhan miehen ja naisen sekä Grômin jättiläisorjan, ramman kaarijalkamiehen Ook-ootskin kanssa vartioimaan lapsia ja heimon tulia. Grômin puolisona ollen ja hänen uskollisena toverinaan kaikissa suurimmissa seikkailuissa oli A-yan maine — melkein yhtä suuri kuin Bawrin ja Grôminkin.
Avonaisella, ruohoisella tasangolla luolan suulla paloi kaksi suurta nuotiota säännöllisesti auringonpaisteessa. Jättiläismäinen Ook-ootsk, jolla oli ruma apinamainen otsa, ylöspäinkääntyneet, punaiset sieraimet, ulkonevat leuat, karvainen, savenvärinen vartalo ja lyhyet, voimakkaat, hyvin käyrät sääret, joista toinen oli vääntynyt niin, että varpaat kääntyivät melkein taaksepäin, loikoi lähellä sisäänkäytävää naureskellen hyväntahtoisesti, kun parvi pienokaisia, A-yan kaksi lasta niiden joukossa, kiipesi hänen päällään. Useimmat vanhoista miehistä ja naisista torkkuivat varjossa, lukuunottamatta paria kolmea uutterinta, jotka vetivät kangistuneilla sormillaan kapeita kaistaleita nahasta kaarenjänteiksi tai sitoivat teräviä kiviä keihäiden kärkiin. A-ya istui jalat ristissä vähän etäämpänä pienen tulen ääressä ahkerasti valmistellen kaariaan ja nuoliaan kärventämällä puuta kuumassa tuhassa ja sitten hieromalla sitä kahden ryhmyisen kiven välissä. Hänen kumartuessaan työnsä yli valui hänen raskas, tuuhea tukkansa silmille, ja hän pudisti ne vähän väliä kärsimättömästi syrjään. Siinä oli kuva alkuajan rauhasta.