Pahaksi onneksi oli ne suuret järvitaimenet, joita ennen oli ollut parvittain Kahden järven lammessa, viime kalastuskautena hävittänyt muuan dynamiitilla saalistanut salajoukkue. Ja kaiken päälliseksi tuntuivat hirvi ja poro olevan kiinni askareissa, jotka pidättivät ne jossakin muualla. Viimeksi kuluneina neljänä tai viitenä päivänä oli miehistä kaksi alituiseen ollut jännittävässä hirvien ja porojen etsinnässä tai haeskelemassa jonkun talviuntaan nukkuvan karhun kätkettyä pesää. Mutta he eivät olleet saaliikseen saaneet edes ainokaista laihaa kaniinia.
Tänä iltapäivänä miehet olivat kaikki päättäneet työn varhain, paremmin viettääkseen jouluaattoa ja saattaakseen mukavammin antautua oikeutetun nurkumisensa valtaan. Kokoontuneina hehkuvan kamiinan ympärille tai loikoillen mukavasti lavitsoillaan he saattoivat käyttää parhaan taitonsa päällikön, Tim Gallagherin, haukkumiseen tai ahkeran ja kiusaantuneen Jimmy Dillihuntin härnäämiseen.
Tämä viimeksimainittu ajankulu tuotti jonkinlaista helpotusta heidän tunteilleen. Oli todellakin hauskaa nähdä, kuinka Jimmy kiihtyi leipoessaan, kunnes nosti jauhoiset kasvonsa ja syyti karkeita haukkumasanoja heidän esi-isistään tai molemmat taikinaiset kädet nyrkkiin puristettuina päänsä yläpuolella hyppi ylös ja alas ja haastoi jokaista piinaajaansa veriseen taisteluun. Koska Jimmy oli sekä ensiluokkainen painija että enemmänkin kuin ensiluokkainen keittäjä, torjuttiin nämä tappelut aina yhdennentoista hetken anteeksipyynnöillä, sillä tällainen keittäjä ei saanut joutua mihinkään vahingoittumisen vaaraan.
Päällikkö puolestaan ei koskaan suuttunut kahdesta perin hyvästä syystä. Ensinnäkin hän oli hyväluontoinen ja mielellään antoi poikien hiukan huvitella omallakin kustannuksellaan; toiseksi ei kukaan tahtonut, että hän suuttuisi. Laajalle levinnyt ja syvälle juurtunut vakaumus oli, että jos Tim Gallagher todella menettäisi mielenmalttinsa, tulisi se jollekulle olemaan aika epämiellyttävää, eikä se "joku" olisi Tim.
Sentähden, milloin poikien haukkumiset alkoivat kiusoittaa päällikköä (eikä se tapahtunut usein), kävivät hänen leveät, tuulenpieksemät, rosoiset kasvonsa vakaviksi, ja heti pitkän Eph Babcockinkin, Androscogginin tukkilaisen, terävä pila viisaasti kadotti kaiken kärkensä. Vaikka Tim Gallagherin arvo näytti hoippuvan kuinkakin täpärällä, riitti sen palauttamiseksi, että hän vain kävi totisen näköiseksi.
Tänä jouluaaton iltapäivänä, vaikka miehet olivatkin palanneet asuntoonsa siellä purkaakseen tyytymättömyyttään, huomasivat he pian, että nuriseminen ja Jimmyn kiusoittelukin olivat kadottaneet makunsa. Pitkä Eph ja Evan Morgan, päivän metsämiehet, olivat tulleet takaisin tyhjin käsin. Jokainen vaipui alakuloisuuden valtaan. He alkoivat puhella, mitä haluaisivat, jos Tim Gallagher ei olisi heitä saattanut tähän pulaan ja jos heillä olisi keittäjä, joka osaisi erottaa päänsä taikinapallosta.
"Hiiteen kakkuinesi, Jimmy!" sanoi Eph. "Anna meille vaikka hieman sammakonpaistia!"
"Vasten kuonoasi saat!" vastasi Jimmy lyhyesti.
"Minä muistelen", murahti Pat Nolan kaihomielisellä äänellä, "keitettyä kalkkunaa, joka oli sipuleilla ja ostereilla täytetty; semmoista me kerran söimme Flahertyn luona Frederictonissa. Luullakseni en koskaan enää saa sellaista maistaa."
Tämän kuvauksen kuultuaan jokainen huokasi Tantaluksen tuskissa. Yksin päällikkökin ärähti: