Äkkiä sen huomion käänsi toisaalle kevyt isku päähän. Yökkö oli nähtävästi melkein pudonnut sen selkään. Rotta ei suuttunut; päinvastoin se tunsi tavatonta mieltymystä. Se ei ollut koskaan syönyt yökköä, vaikka usein oli halunnut, ja nyt näytti tulleen hyvä onni, sillä tuo yökkö oli nähtävästi saanut vamman tai sairastunut. Rotta hyppäsi sitä kohti. Tosin yökkö luiskahti rotalta, mutta vähältä piti, ja se lepatteli vielä heikosti melkein rotan ulottuvilla. Yhä uudelleen rotta hypähti ylöspäin, ja pitkät valkoiset hampaat loksahtivat yhteen ilkeästi narskuen, mutta saamatta mitään, kunnes se vihdoin huomasi olevansa taas nurkassa reiän luona, josta juuri oli tullut. Silloin rotan kiusaksi heikosti lepatteleva olento, joka oli tuntunut olevan melkein sen kynsissä, kiiti voimallisilla siivillään pois kattoon, samalla kuin toinen yökkö kohosi kaarrellen keskeltä lattiaa kaksi pienokaista kaulassaan.
Hämillään ja suutuksissaan rotta hiipi ruohikkoon saamaan lohdutusta kepeäjalkaisista heinäsirkoista, kun taas hämäränpeikko voitonriemusta paisuen liiteli takaisin korkealle orrelleen. Seikkailtuaan pöllöjen, kärppien, perhosten, ihmisten ja rottien kanssa se tunsi tavallisen uneliaisuutensa haihtuneen. Siksi se ryhtyi siistimään itseään niin perinpohjaisen tarkasti, kuin sopi tällaisia urotöitä suorittaneelle ruskealle yökölle.
Kun eversti tuli Gallagherin leirille.
Gallagherin leirijoukko oli pieni – kahdeksan miestä vain, paitsi päällikköä ja keittäjää.
Se metsälohko, jota nämä kaatoivat, oli syrjäinen ja rajoitettu – se pieni laakso, mistä raju Ottanoonsis-joki saa alkunsa lammikosta, jolle puunhakkaajat ties mistä syystä ovat antaneet nimen "Kaksi järveä." Tänään, jouluaattona, oli leirissä ollut nurinaa; sitä ei iso Tim Gallagher, hyvänsävyinen päällikkö, saanut asettumaan eikä edes Jimmy Dillihunt, kekseliäs keittäjä, kaunopuheisilla kuvauksillaan uhkeasta kakusta, jonka hän lupasi heille valmistaa huomiseksi, niin että se olisi rusinoista paksu ja höyryisi kuumasta maustetusta liemestä.
Pojat halusivat näet tuoretta lihaa. He olivat kuin sairaita, kun oli pitänyt yhtä mittaa syödä vain suolaista sianlihaa, suolattua raavaanlihaa ja taas suolaista sianlihaa. He olivat odottaneet jouluksi hanhenpaistia, vieläpä oikein runsaasti. Jollei hanhenpaistia, niin ainakin tuoretta raavaanlihaa, punaista ja mehukasta, ja ruskeata kastiketta niin runsaasti, että heidän perunansa saisivat siinä uida.
Ja nyt heille aiottiinkin antaa sianlihaa!
Siitä ei nähtävästi ollut pelastusta. Pikku Pat Nolan puki sanoiksi koko joukkueen tunteet ärähtäessään:
"En minä uskonnollisten epäilysten takia vihaa sikaa, vaan syynä on se, että olen syönyt sitä, kunnes mahani vonkuu!"
Tähän kiusaan ei ollut syynä päällikkö eikä Jimmy Dillihuntkaan. Aivan odottamaton lumentulo, myrsky myrskyn jälkeen, lumipyry toisensa perästä, oli ajanut pitkän metsätien niin tukkoon, että kaukaisista siirtoloista ei voinut saada uusia ruokavaroja. Milloin uutta muonaa – tuoretta lihaa ja vihanneksia, jotka varjelevat puunhakkuuleirin joukkojen terveyttä ja mielialaa – olisi odotettavissa, sitä ei kukaan osannut sanoa.