Tosi Ismael se oli, tuo korven kulkuri, kynnet ja hampaat jok'ainoata muuta erämaan asujanta vastaan, isoa ja pientä. Ja jokainen muu salon eläjä oli myös sitä vastaan – pienet ja heikot uinahtamattoman kauhun vallassa ja voimallisetkin tuntien pelonsekaista vihaa sitä kohtaan. Itse karhukin, joka tyynen halveksivana suhtautui paljoa kookkaampiin vihollisiin, alentui katselemaan tätä valppaalla äkeydellä. Vain jättiläispeura ylenkatsoi sitä täydellisesti ja asteli metsän läpi sen läsnäolosta välittämättä.
Kuitenkin tämä olento, jolle kuului kunnia, että kykeni herättämään noin yleistä pelkoa ja vihaa, tämä metsien kuljeksija, ei ollut villikissaa tai kettua isompi. Uudisasukkaat ja metsästäjät tiesivät sille monta nimeä. Tavailisin näistä oli "kalastaja", vaikka on jokseenkin käsittämätöntä, miksi sitä näin nimitettiin, kun sen kuntoisuus kalanpyytäjänä oli vielä paljoa kehnompi kuin pesukarhunkin eikä luonnollisesti mitenkään verrattavissa sellaisiin tottuneihin taitureihin kuin tuhkuriin tai saukkoon. Se tunnettiin myös nimellä "musta kissa", vaikka se ei ollut musta eikä kissakaan. Että sen nimittely oli näin vastaamatonta, se ei kuitenkaan ehkä ole niin ihmeteltävää kuin ensimältä tuntuu. Sen olemus ei antautunut täsmällisesti tai likeisesti tarkkailtavaksi, ja mitä valaisua siitä sattumoilta kyettiin saamaan, se hyvinkin saattoi sittemmin osoittautua virheelliseksi.
Suuren ja peloittavan Mustela-suvun jäsenenä tällä synkän hemlock-metsän kulkurilla oli täydesti se salamannopea notkeus ja raivoisa rohkeus, mikä on ominaista sen pienelle serkulle kärpälle, ja samalla tuo armoton viekkaus sekä paljon sitä hämmästyttävää lihasvoimaa, mikä kuuluu sen kookkaammalle sukulaiselle, vihatulle ahmalle eli "intiaanipaholaiselle." Vaikka se ei ollut juuri kolmea jalkaa pitempi terävästä, julmasta kuonosta kauniin tuuhean hännän päähän mitaten, oli se uskomattoman vinhain ja vimmattujen hyökkäystensä tähden enemmän kuin tasavertainen vastustaja ketuista voimakkaimmalle tai mille hyvänsä koiralle, joka ei ollut sitä kahta vertaa kookkaampi. Ne harvat vastustajat, jotka sen täytyi tunnustaa itseään etevämmiksi, mitä voimaan tulee, se tavallisesti voitti oveluudella.
Tummassa tuuheassa hemlock-metsässä oli tällä maleksijalla turvapaikkansa, siellä, missä synkät ikivihreät sulkivat pääsyn auringolta niin talvella kuin kesällä ja kaatuneiden, lahoavien puunrunkojen sokkelot soivat maassa lukemattomia kiemurtelevia pakokäytäviä ja kätköpaikkoja. Tämä oli sen valittu valtakunta, sillä se kiipesi kuin orava, ja sille oli yhdentekevää, kulkiko se maata myöten vai huojuvissa puitten latvoissa. Mutta sen liiankin tehokkaista metsästystavoista johtui, ettei havumetsässä enää ollut riistaa kovin runsaasti, ja sen tapana oli käydä saaliinhaussa kaukaisilla seuduilla. Juosten äänettömästi kuin kärppä ja väsymättä kuin susi se samosi suunnattomia taipaleita illan ja aamuruskon välillä. Välittämättä mistään rajoista se harjoitti salametsästystä puolueettomasti kaikilla rauhoitusalueilla, haastaen jokainoan muun metsärosvon joko voiman tai taidon kilpailuun. Mutta koko päivän se nukkui kääriytyneenä kokoon kuin rauhallinen kissa jonkin ontelon puun sisässä hemlockien synkänvihreässä varjossa. Se nukkui mielellään. Sen tavattomat ponnistukset vaativatkin koko joukon unta.
Se olikin onneksi muulle metsänväelle, joka siis saattoi vapaasti kaiken päivää kulkea korvenkin hämärässä salaisilla asioillaan, tarvitsematta pelätä tuota hirvittävää puussanukkujaa. Mutta kun hämy laski, silloin vikkelät metsähiiretkin karttoivat sen läheisyyttä, ja villit kaniinit, jotka olivat tämän kulkurin tärkeimpänä jokapäiväisenä ravintona, pakenivat aukeammille metsäharjuille kuutamokemuihinsa. Vieläpä tuo leppymätön poikasten surmaajakin, kärppä, karttoi pyydystämästä hemlock-metsässä. Se tiesi, ettei Ismael tyytyisi vain ajamaan sitä takaa – kenties vain siitä huvista, mitä vaikea takaa-ajo tuottaa – vaan ahmisi myös sen haisevaa, sitkeää lihaa, joka oli jänteistä kuin piiskansiima, ja johon muut metsärosvot eivät iljenneet kajota paitsi äärimmäisessä nälänhädässä.
Eräänä kevätiltana, varhain nousevan kuun luodessa hopeavaloaan hemlock-puiden latvoihin, ennenkuin auringonlaskun kulta oli täysin sammunut taivaalta, heräsi Ismael tuntien tavallista kiihkeämpää ruokahalua. Se hiipi näkyville jotenkin nopeasti eikä kuluttanut aikaansa kolostaan johtavalla viistolla puunrungolla venyttelemiseen, kuten sen tapa muuten oli. Se oli edellisenä yönä syönyt vain kaniineja, ja kaniininlihalla on se ominaisuus, ettei se, kuten metsämiehet sanovat, "vatsassa toppaa." Syötyään sitä vaikka kuinka runsaan aterian tuntee itsensä pian taas nälkäiseksi. Sitä lihaa syövän täytyy siis aterioida usein. Tämä kuuluu kenties luonnon järjestykseen, jotta kaniinien hedelmällinen suku ei saisi vallata koko maanpintaa.
Kun korven kulkuri ilmestyi tikapuilleen, kajahti äkkiä ontto pärisevä ääni puiden latvoissa. Se oli kamala ääni ja kuului hyvin läheltä, mutta niin epämääräisesti, että oli mahdoton tarkoin tietää, mistä se tuli. Ismaelille oli tuo uhkaava ääni tuttu, mutta siitä vähääkään välittämättä se juoksi edelleen alas kaltevaa puunrunkoa. Iso sarvipöllö, joka oli kaikkien pienempäin otustelijain kauhu, ei kyennyt sitä peloittamaan.
Mutta tämä siivekäs rosvo sattui olemaan vastatullut – siirtolainen puoleksiasutuilta seuduilta Ottanoonsis-laakson eteläpuolelta, missä "kalastajat" inhoten asuttuja paikkoja ja ihmisten naapuruutta eivät koskaan retkeile. Se ei tuntenut Ismaelia. Sen isot, kalpeat, tuijottavat silmät näkivät karvaisen olennon liukuvan alas puunrunkoa. Kun tämä hiipivä olento pääsi kuunvalaisemalle kohdalle, veti pöllö untuvaiset siipensä puolittain selkänsä taa ja pyyhälsi äänettömästi sen niskaan. Juuri silloin korven kulkuri katsahti ylöspäin ja päästi suustaan leveän murahduksen. Tässä äänessä oli jotakin niin kauheata, että iso pöllö älysi tehneensä virheen. Rajusti lepattaen se pyörsi sivulle. Mutta täpärä paikka siinä oli. Karvaisen maleksijan taipuisa kaula ponnahti pitkälle, ja sen hampaat painuivat pöllön villavaan reiteen. Se ei kuitenkaan saanut muuta kuin suun täydeltä kovin untuvaisia höyheniä, ja räpytellessään pois noin vaarallisen olennon läheisyydestä jätti hätääntynyt lintu sen raivoisasti raappimaan suutaan päästäkseen eroon tukahduttavasta, iljettävästä höyhensotkusta.
Maahan kerittyään Ismael läksi juoksemaan pahatuulisena. Se ei odottanutkaan riistaa näillä seuduilla, siksi se kiiruhti eteenpäin pitkin, äänettömin loikkauksin – voiman, vauhdin ja tarkkuuden perikuvana. Jottei kuitenkaan menettäisi ainoatakaan tilaisuutta, minkä metsästysonni kenties potkaisisi hänen tielleen, samosi se kuono ylhäällä oli valmiina tarkkaamaan kaikkia ohikulkevia jälkiä.
Tultuaan esille synkimmästä korvesta se joutui nuoremmalle kasvialueelle, missä oli puolikasvuisten mänty- ja kuusimetsikköjen seassa koivujen, poppelien, vaahterien ja kirsikkapuiden tilkkuja. Täällä osui äkkiä vahva haju sen sieraimiin. Se pysähtyi kuin ammuttu ja jäykistyi silmänräpäyksessä; puoleksi pystyssä, kuono korkealla se tarkalla vainullaan tutki ilmaa joka suunnalla. Haju oli siilin, ja se oli niin tuore, niin vakuuttava, että tuon piikkisen nakertajan täytyi ilmeisesti olla ihan lähellä. Korven kulkurin säälimättömät, kapeaväliset, terävät silmät kurkistelivat joka taholle. Vihdoin vilkaistessaan ylöspäin se havaitsi tumman pallon keinuvan suuren koivun oksalla, pitkän matkan päässä rungosta.