HENGEN HINTA
Kaksi ääntä, pehmeä, kellonheleä haukunta ja äkäinen luskutus, kohosi yhdessä ilmaan huhtikuisen aamun koitteessa. Sointuva, säännötön poljento, joka milloin paisui, milloin hiljeni, näytti olevan sopusoinnussa maiseman miedon, haljakan värityksen kanssa, jonka yllä lähenevän auringonnousun harmaat ja sinipunervat valot väikkyivät. Tasankomaalla, joka oli sekalaista metsäseutua, yksinäisine taloineen, näkyi siellä täällä muutamia valkoisia laikkoja, lumi kun siellä säilyi syvissä kuopissa; mutta ylänköjen pitkällä ja leveällä etelään viettävällä rinteellä jyhkeine metsineen, joita puoleksi sulaneet ahot siellä täällä halkoivat, oli kaikkialla kevät pitemmälle joutunut. Koivikoissa ja poppelitiheiköissä sekä laidunkummuilla alkoi näkyä ohut vihreä verho. Ja jokaista vaahteraa peitti ruusunpunainen huntu, joka näytti jäljittelevän aamun rusoa.
Niin soinnukkaat kuin koirien äänet olivatkin, oli niiden herttaisuudessa kuitenkin jotakin tuhoa ennustavaa — jonkinlaista uhmaavaa ja leppymätöntä iloa. Ensimmäisten äänten kohotessa usvaisilta alangoilta vanha punainen kettu havahtui unestaan lyhyenvantteran katajapensaan alla päivänpaisteisen töyrään laella. Se oli paikalla täysin hereillä ja seisoi kuunnellen ääntä arvostelevasti. Sitten se astui jonkin askeleen alas alastonta töyrästä, jossa oli, vain pari kolme pensasta ja vierinkiveä ja jonka turve jo vihannoi hietaisen maaperän lämmöstä. Se pysähtyi pesän suuaukon lähelle, jota osittain peittivät katajapensaan ikivihreät oksat. Seuraavassa hetkessä ilmaantui toinen, vähän pienempi kettu sukeltaen pirteänä esiin pesästä ja seisoi toisen vierellä tarkasti kuunnellen.
Läpitunkeva melu koveni, läheni, vaimeten silloin tällöin muutamiksi hetkiksi, kun koirain seuraamat jäljet veivät sakean kuusi- ja mäntymetsän läpi. Pian levisi levoton ilme vanhan ketun ovelille, harmaankeltaisille kasvoille, kun se käsitti, että kysymyksessä olevat jäljet olivat juuri ne, jotka hän itse vain kaksi tuntia aiemmin oli tehnyt palatessaan naapuritalon kanaorren tarkastukselta. Se oli noudattanut monia varovaisuustoimenpiteitä kotiinpäin tullessaan sotkien ja katkaisten jäljet useaan kertaan; mutta se tiesi, että ne lopuksi, kaikista ovelista mutkitteluista huolimatta, voisivat johtaa koirat tälle pienelle lämpöiselle pesälle mäenrinteellä, jossa hänen puolisonsa juuri eilen oli synnyttänyt viisi sokeata, avutonta, vikisevää pentua. Kun hoikka, punainen emo käsitti saman tosiasian, paljastuivat sen torahampaat, sen hiljaa muristessa, ja astuen taaksepäin pesän suuta kohti se seisoi siinä hurjan uskaliaana, jokaisen karhua tai pantteria heikomman pedon vaarallisena vastustajana.
Sen puoliso älysi kuitenkin, että tarvittiin muutakin kuin urheutta lähenevän vaaran torjumiseksi. Se tunsi ne molemmat koirat, joiden helisevä ääni kohosi hänen kuuluvilleen niin epämieluisena herttaisessa kevätilmassa. Se tiesi, että molemmat olivat kauhistavia tappelijoita, väkeviä ja erätaitoisia. Noiden viiden avuttoman ryömijän takia pesän pohjalla emo ei saisi ryhtyä taisteluun. Sen kuolema, tai vaikkapa vain vaarallinen vahingoittuminen, olisi niidenkin kuolema. Terävät korvat aivan pystyssä, toinen käpälä valppaasti kohollaan ja koko asennossa varman valmiuden leima se odotti hetkisen vielä, koettaen täsmälleen arvioida uhkaavien äänten läheisyyden. Laaksosta kulkeutuva tuulenpuuska vihdoin toi äänen selvänä pelottavan lähelle. Salamana livahti kettu töyrästä alas ja syöksyi alusmetsään kiirehtien pidättämään vihollista.
Parin sadan metrin päässä luolasta töyräällä juoksi mäenrinnettä alas puro, joka solisten hyppeli kevätsateiden paisuttamana. Kettu seurasi sen uomaa vähän matkan päässä, milloin toisella, milloin toisella puolella, milloin hyppien kalliolta kalliolle vaahtopäisenä syöksyvän veden keskessä, milloin tehden lyhyitä nopeita retkeilyjä rantaviidakkoihin. Täten se teki jälkensä epäselviksi ja sotkuisiksi. Sitten mielestään sopivan matkan päässä kotoa kulki vanhojen jälkiensä poikitse pysähtyen korskeana siihen, jotta uusi haju selvästi voittaisi vanhan.
Koirien haukunta ja luskutus oli nyt hyvin lähellä.
Kettu juoksi verkalleen eteenpäin ylös puiden lomitse kulkevaa kujannetta katsahtaen taaksensa nähdäkseen, mitä koirat tekisivät saapuessaan uusille jäljille. Sen ei tarvinnut odottaa enempää kuin puoli minuuttia. Vihertävästä poppeliviidakosta ryntäsivät koirat esiin juosten kuono maata hipoen. Ahkeraan haukkuva, etunenässä kulkeva oli leveäharteinen, luppakorvainen, väriltään ruskeankeltainen koira, jolla oli pitkälle riippuva kaulanahka; se oli sekarotuinen kettukoira. Sen rakki-emo ei ollut hävittänyt vaistoja, jotka se oli saanut perinnöksi vanhaan sukuun kuuluvalta ja hyvin opetetulta isältään. Sen toveri, joka seurasi kintereillä vähemmän tunnollisesti kiinnittäen huomiotansa jälkiin, katsellen kiihtyneesti ympärilleen joka toinen minuutti ja haukkuen helpotuksekseen, oli suuri, mustanvalkoinen sekarotuinen, jonka pitkä leuka ja aaltoileva karva näyttivät ilmaisevan collie-verta sen suuresti sekaantuneessa sukuperässä.
Saapuessaan paikalle, missä vanhojen jälkien yli kulki aivan tuore jälki, johtaja pysähtyi niin äkkiarvaamatta, että sen seuraaja oli kaatua hänen päällensä. Muutaman sekunnin ajaksi niiden äänet paisuivat moninkertaisiksi, kun ne nuuskivat vimmatusti kirpeänhajuista turvetta. Sitten ne tekivät käännöksen ja lähtivät uusille jäljille. Seuraavassa silmänräpäyksessä ne näkivät ketun seisovan kuusimetsävyön reunassa ja katselevan heihin ylimielisesti. Uusi hurjempi sävy haukunnassaan ne syöksyivät eteenpäin raivoisasti tavoittaakseen sen. Mutta ketun valkopäinen, untuvanpehmoinen häntäsuti heilahti hetkisen koirain silmäin edessä ja katosi sitten kuusikon pimentoon.
Ajo oli nyt täydessä vauhdissa, otus lähellä ja vanhat jäljet unohdetut. Hurjassa huumeessa, joka kuvastui rajussa haukunnassa, koirat puskivat eteenpäin läpi pensasten ja tiheikköjen edeten etenemistään tuosta mäenrinteen kallisarvoisesta pesästä. Varmana voimastaan ja taidostaan vanha kettu johti niitä pari kilometriä harhaan valiten rosoisimman maan, mitä hankalimmat solat ja mitä sakeimmat alusmetsät kulkeakseen. Ollen nopeajalkaisempi ja kevyempi kuin vihollisensa sen ei ollut lainkaan vaikea pysytellä niiden edellä. Mutta ketun tarkoituksena ei ollut jättää niitä jälkeensä tai antautua alttiiksi sille vaaralle, että lannistaisi niiden toiveet, jolloin ne olisivat luopuneet ajostaan ja yrittäneet uudelleen alusta. Se tahtoi vain uuvuttaa ne perin pohjin ja jättää ne niin etäälle kotoa, että silloin, kun ne taas olivat valmiit ryhtymään ajoon, ketun vanhoja, pesälle johtavia jälkiä ei enää voisi silmä eikä kuono saada selville.