Nyt näkyi auringon reuna taivaanrannan yläpuolella nousten pehmeiden huhtikuunpilvien ruusureunaiseen verhoon ja heittäen pitkiä, ruusunkarvaisia säteitä poikki tasaisen maan. Nämä säteet näyttivät löytävän avopaikkoja valmiina kaikkialla, avonaisia ajoteitä tai perattuja peltoja tai suoria lehtokujia tai välkkyviä jokirantoja, jotka kaikki näyttivät suuntautuvan kaukaista sädeloiston lähdettä kohti. Yhtä näistä vaaleanpunaiselta hohtavista kujista juoksi kettu aivan häikäilemättä näyttäen oudon suurelta ja tummalta salaperäisessä hehkussa. Aivan lähellä sen takana seurasivat nuo kaksi takaa-ajajaa — eriskummaiset, loikkivat, pahaenteiset hahmot. Muutaman minuutin ajan kulki ajo aamun silmää kohti, kadoten sitten puiden verhoisaan ristikäytävään.
Ja nyt näytti tuosta urhoollisesta ja taitavasta vanhasta ketusta, joka urheutensa ja kavaluutensa puolesta oli oikea Odysseus lajiansa, että hän ehkä oli vienyt viholliset kyllin kauas kotoa. Oli aika hiukan leikitellä niiden kanssa. Pitkittäen juoksuansa, kunnes oli saanut varmemman johdon, se teki pari kolme pientä ympyrää ja juoksi sitten hitaammin eteenpäin. Ahdistajat olivat vallan poissa näkyvistä puiden ja pensaiden peitossa; mutta kuulonsa avulla se tiesi sangen hyvin, milloin ne juoksivat noihin sotkeviin jättiläissilmukkoihin. Kun äkillinen, kiihtynyt ja hämillinen haukunta saavutti sen, pysähtyi se ja katsahti taaksensa harmahtavanpunertava pää kenossa; ja jos nauru olisi kuulunut ketun monien kykyjen joukkoon, olisi se varmasti nauranut sinä hetkenä. Mutta pian saattoi äänistä päättää, että niiden omistajat olivat onnellisesti aukaisseet pienen solmun ja taas ajoivat takaa. Niinpä kettu jälleen juoksi eteenpäin keksien uusia kepposia.
Kettu tuli nyt leveähkölle, kiviselle purolle, astui kiville, loikkasi sitten takaisin omille jäljilleen, juoksi muutaman askeleen niitä pitkin ja hyppäsi lopuksi syrjään mahdollisimman kauas, pudoten mustikanvarpulaikan keskellä seisovalle kannolle. Livahtaen alas kannolta se juoksi takaisin vähän matkaa jälkiensä suuntaan ja laskeutui kuivan kummun laelle lepäämään. Riippuvat kuusen oksat soivat sille täällä oivan piilopaikan, samalla kun sen terävät silmät vartioivat puronpuolta ja vielä noin sadan metrin matkan jälkiänsä.
Parin minuutin perästä koirat ryntäsivät ohi kieli roikkuen pitkällä suusta, mutta äänet yhä innokkaan tuimina. Noin kolmenkymmenen askeleen päässä vanha kettu katseli niitä julkeasti ja rypisti kaitaa kuonoansa inhoten, kun kevyt tuulenhenkäys toi niiden hajua hänen ulottuvilleen. Katsellessa sen silmäterät supistuivat kaidoiksi, pystysuoriksi, mustiksi viiruiksi, mutta pyöristyivät sitten jälleen, kun viha väistyi mielenkiinnon tieltä.
Sille oli todella äärettömän mielenkiintoista nähdä takaa-ajajiensa mieletöntä hämminkiä ja kiirettä, kun katkenneet jäljet puron reunalla eksyttivät ne. Ensiksi ne mennä pärskyttivät puron poikki toiselle rannalle ja ryntäsivät ylös alas, nuuskien raivokkaasti jälkiä. Sen jälkeen ne palasivat toiselle rannalle ja toistivat saman tempun. Sitten ne näyttivät päättelevän, että pakolainen oli yrittänyt peittää jälkensä kulkemalla vedessä, joten ne seurasivat tarkoin veden parrasta molemmin puolin noin viisikymmentä metriä ylös- ja alaspäin.
Lopuksi ne palasivat paikalle, missä jäljet katkesivat, ja alkoivat hiljaa kiertää sitä yhä laajenevissa ympyröissä. Lopulta keltainen sekasikiö päästi äänen. Se oli haistanut jäljen kannolla mustikkavarvikossa. Kun meluava yhteishaukunta taas kohosi aamuilmaan, nousi vanha kettu, oikoili jäseniänsä hiukan halveksivana ja seisoi siinä aivan näkösällä päästäen kimeän, halveksivan kiljaisun. Iloisesti ottivat koirat kutsun vastaan ja kiitivät nuolena eteenpäin. Mutta samassa hetkessä kettu katosi,-jättäen jälkeensä kirpeän lemujuovan, joka tarttui pensaihin ja ilmaan.
Ja tunnin ajan huomasivat nyt ahnaat koirat alinomaa juoksevansa jälkien ohi tai kadottavansa ne. Enemmät puolet niiden ajasta ja tarmosta kului niiden arvoitusten ratkaisemiseen, joita otus heille alinomaa asetteli. Kerran ne menettivät kokonaista kymmenen minuuttia juostessaan ylös alas ja yltympäri mäkistä lammaslaidunta täysin hämmentyneinä, sillä aikaa kun kettu kallion koloon piiloutuneena toisella puolen aitaa makasi mukavasti silmäillen niiden hommia. Lampaat, jotka hälyn pelottamina tungeksivat pelästyneenä joukkona yhteen laitumen nurkkaan, olivat antaneet sille toivomansa tilaisuuden. Hypähdettyään kevyesti lähimmän selkään se oli juossut koko lauman paksuvillaisten selkien yli ja päässyt siten rauta-aidan päälle, josta oli helposti hypännyt kallion halkeamaan.
Koirista tuntui kuin olisi heidän saaliinsa äkkiä saanut siivet ja liidellyt ilmaan. Ajo olisi siihen loppunutkin, ellei tuuli pahaksi onneksi olisi kääntynyt. Lounaasta puhallellut kevyt tuuli pyörähti yhtäkkiä aavistamatta itään; ja sen mukana saapui lemuava leyhkä, joka ilmaisi koko jutun hämmentyneille koirille. Näiden kiitäessä hilpeinä ja mekastaen aitaa kohti kettu hiipi kallion toista kylkeä alas ja pakeni. Ketun pää on keinoja täynnä, ja harvoin se haluaa käyttää kaikkia tietojaan yhteen menoon. Mutta tämä oli ainoalaatuinen tapaus, ja tämä kettu päätti tehdä työnsä perinpohjin ja nolata täydellisesti takaa-ajajansa. Nyt se keksi sotajuonen, joka voisi mahdollisesti masentaa koirat. Tuntien tarkasti jokaisen tuuman piiristään se muisti purossa erään syvän pohjavesikohdan, jonka yli kulki siltana kaatunut nuori puu. Puu oli nyt vanha ja puoleksi lahonnut. Kettu oli kulkenut usein sen yli käyttäen sitä mukavasti siltanansa. Ja juuri pari päivää sitten se oli huomannut, että silta oli muuttumassa hyvin epäluotettavaksi. Se tahtoi nähdä, oliko se nyt kyllin epäluotettava hänen tarkoituksiaan toteuttamaan.
Enempää kiertelemättä, kaartelematta se suuntasi kulkunsa suoraa päätä pohjavedelle jättäen selvät jäljet. Puu oli vielä siellä. Se näytti melkein huomaamattomasti taipuvan ketun hypätessä sille. Ovela ja harjaantunut käsityskyky sanoi hänelle, että tuo silta olisi parahiksi kestävä kannattamaan häntä itseään, mutta ei enempää. Kevyesti ja nopeasti ja hiukan pelätenkin (sillä se inhosi kastumista) se juoksi puron poikki ja pysähtyi erään puun taa katsomaan, miten kävisi.
Koirat eivät epäröineet saavuttuaan kaatuneen puun luo. Jäljet veivät sen poikki. Ne tahtoivat mennä niiden perässä. Mutta puulla oli jotakin sanottavaa asiassa. Kaksinkertaisen painon alla se taipui pahaenteisesti, mutta kiihtyneet takaa-ajajat eivät olleet sillä päällä, että olisivat huomanneet varoitusta. Seuraavassa hetkessä se taittui keskeltä rasahtaen, ja koirat syöksyivät polskien ja haukkuen keskelle jäistä virtaa.