Nyt kettu oli kyllästynyt kepposiin. Se päätti viedä viholliset suoraan eteenpäin, jättää ne täydellisesti jälkeensä ja kadottaa näkyvistään kallioiseen erämaahan mäen toisella puolella, missä koirain jalat pian aristuisivat terävillä kivillä. Sitten se voisi hetkisen levätä turvassa ja palata myöhemmin päivällä mutkitellen luolan töyräälle ja hennon punaisen puolisonsa luo. Tuuma oli hyvä ja kaikin puolin toteutettavissa. Mutta metsänväen oikukas kohtalo suvaitsi tulla vähin.
Sattui, että kun kettu tassutteli vanhaa, sammaleista metsäpolkua juosten kevyesti ja ollen aseman herrana, nuori maanviljelijä pyssy kädessä lähestyi pitkin valtatietä, joka kulki metsätien poikitse. Hän oli menossa matalille lammikoille ylängön juurelle ja oli ladannut pyssynsä sorsia ampuakseen eikä ollut valmistunut isomman riistan varalle. Koirien äänet — jotka uupumus nyt oli suuresti madaltanut ja heikentänyt vain puuskittaisiksi haukahduksiksi — ilmoittivat hänelle, mitä oli tekeillä. Hänen silmistään säteili mielenkiinto, ja hän pisti kätensä taskuunsa ottaakseen sieltä järeämmin panostetun patruunan. Mutta juuri samalla kettu ilmestyi näkyviin.
Ei ollut aikaa vaihtaa patruunoita. Ampumaväli oli hänen pyssylleen pitkä, mutta nuori maanviljelijä oli hyvä ampuja ja luotti aseeseensa. Kiireimmiten hän siis nosti pyssynsä ja laukaisi. Kun raskas pamahdus kulki paukkuen kukkuloita pitkin ja savu työntäytyi syrjään, näki hän ketun syöksyvän nopeasti pensaihin toiselle puolen tietä nähtävästi vahingoittumattomana. Päästäen kirouksen, joka puolueettomasti kuului hänen aseelleen ja samalla ampumataidolleen, hän juoksi eteenpäin ja tutki huolellisesti jälkiä. Ei näkynyt pienintäkään veren merkkiä.
"Turha vaiva, hitto vie!" huudahti hän ja harppaili eteenpäin vitkastelematta. Hän tiesi, etteivät koirat konsanaan saavuttaisi tuota taitavaa vanhaa kettua. Ne saattoivat tuhlata aikaansa, jos halusivat. Hän ei sitä tekisi. Ne juoksivat tien yli juuri kun hän katosi seuraavan käänteen taa.
Mutta vaikkakin kettu oli kadonnut näkyvistä niin huolettomana ja nopeasti, ei se ollut päässyt leikistä ihan ehein nahoin. Pamahduksen kuuluessa se oli tuntenut äkillistä polttavaa tuskaa, kuin tulikuuman neulan piston aiheuttamaa, kupeessansa. Yksi eksynyt hauli oli osunut maaliin. Ja nyt juostessa tuima tuska kidutti sitä, ja jokainen hengenveto tuntui vihlovan.
Hitaammin ja yhä hitaammin kävi kulku; takajalat ojentuivat perin vastahakoisesti harppaamaan ja kieltäytyivät kokonaan juoksuttamasta kettua entisellä voimallaan. Yhä vain lähemmäs tuli koirain haukunta, kunnes kettu äkkiä totesi, ettei voinut juosta edemmäksi. Suuren graniittikallion juurelle se pysähtyi, kääntyi ja odotteli paljaitten vaarallisten torahampaitten välkkyessä kapeissa leuoissa.
Koirat olivat noin kymmenen metrin päässä siitä, ennen kuin huomasivat sen — niin hiljaa kettu seisoi. Tässä oli nyt saalis, jota ne olivat ajaneet takaa, mutta niin uhmaava oli sen ulkomuoto ja ryhti, että ne paikalla pysähtyivät. Yksi asia oli ottaa pakeneva kiinni paossa. Vallan toista oli pitää puoliaan käsikähmässä epätoivoisen, ovelan vihollisen kanssa. Vanha kettu tiesi tuhonhetken nyt vihdoin koittaneen. Mutta sen notkeassa ruumiissa ei ollut pelkurihermoja, ja käsittämätön tuska, joka hyökkäsi sen elimiin, lisäsi raivoa rohkeuteen. Koirat eivät syyttä pitäneet sitä vaarallisena, vaikka sen paino ja ruumiinkoko oli tuskin puolta siitä, mistä kumpikin heistä saattoi ylpeillä.
Mutta niiden epäröinti kesti vain hetken. Yhdessä ne heittäytyivät ketun kimppuun ja saivat melkein yhtaikaa salamannopeita iskuja niskaansa ja leukapieliinsä. Molemmat haukkuivat äkäisesti ja purivat rajusti, mutta huomasivat mahdottomaksi hallita kiemurtelevaa vihollista, joka tappeli ääneti ja jonka hennossa ruumiissa tuntui olevan teräsjousien voima ja jäntevyys. Yhtäkkiä sen hampaat lävistivät ajokoiran etukäpälän nilkan, ja kiljahtaen koira peräytyi taistelusta.
Mutta mustanvalkoinen sekarotuinen oli vankempaa tekoa. Vaikka toinen silmä oli veren peitossa ja toinen korva juurta myöten halki, ei se ajatellutkaan rankaisemisen jättämistä. Juuri kun haukkuva ajokoira vetäytyi pois kahakasta, tarttuivat sen pitkät, voimakkaat leuat lujasti ketun kurkkuun, juuri leukaluun takaa. Kuului hetken ajan hiljaista, tukahdutettua, villiä murinaa, ja kettua ravistettiin kiivaasti, kostonhimoisesti. Sitten tuo urhea punainen ruumis ojentui pitkin pituuttaan kallion juurelle eikä enää vastustanut voittajien sitä survoessa ja repiessä. Tämä oli pesässä asustavan perheen pelastuksen hinta.
2. luku