ERÄMAAN OPETUKSIA
Ilta illalta kuultiin muutamien viikkojen aikana naarasketun kimeää kiljuntaa taukoamatta yksinäisillä kallionharjanteilla. Kettuemo suri puolisoansa. Kun tätä ei kuulunut luolalle, odotti se, kunnes tuli yö, ja seurasi sitten leveitä, sekavia jälkiä, kunnes sai selville kaikki, mitä oli tapahtunut. Sillä oli kuitenkin kiire — oli niin paljon puuhaa noiden viiden sokean ryömijän tarpeiden tyydyttämisessä lemuavan luolan pohjalla — ettei siltä riittänyt paljon aikaa sureksimiseen. Mutta pehmoisen, viileän kevätyön levätessä hiljaa ympärillä sen metsästäessä pääsi yksinäisyyden tunne silloin tällöin kuuluville.
Se harjoitti saaliinpyyntiä äärimmäisen varovasti. Jonkin aikaa, kun pennut vielä olivat sokeita, se makasi luolassaan kaiken päivää niitä ruokkien eikä liikahtanut minnekään, ennen kuin sammakoiden kurnutus laakson lammikoissa ilmoitti hämärän tulon. Silloin sillä oli tapana nousta mäkeä ylös ja laskeutua lähimpään laaksoon ennen pyydystelyn alkamista. Se ryhtyi kaikenlaisiin varovaisuustoimenpiteisiin peittääkseen jälkensä pesänsä lähettyvillä ollessaan. Milloin vain kävi päinsä, sillä oli tapana pujahtaa kirpeänhajuisten, pistävien kääpiökatajien lomitse, joiden tuoksu kätki sen oman väkevän lemun ja joiden itsepäisen terävät piikit pelottivat nenäkkäitä, uteliaita kuonoja lähestymästä. Vasta kuljettuaan erikoisen rosoisen kivikkovyön läpi lähelle mäen harjaa se salli huomionsa kiintyä metsästyksen suurta tarkkaavaisuutta vaativiin puuhiin.
Ollessaan mielestänsä turvallisella alueella se kuitenkin heitti varovaisuustoimenpiteet syrjään ja metsästi innokkaasti. Kun pennut olivat vielä kokonaan riippuvaiset sen maidosta, oli sen ensi huolena saada itsellensä hyvää ravintoa. Se turvausi ennen muuta metsähiiriin, joiden vienon vikinän se saattoi erottaa hämmästyttävän välimatkan päästä. Lähinnä näitä olivat kaniinit sopivimmat ja niitä olikin eniten, ja niitä sen oli tapa väijyä ja hyökätä niiden kimppuun niiden mennessä ohi.
Joskus jokin varomaton peltokana tuotti sille viehättävää vaihtelua. Ja joskus laskeutuessaan soisille lammikoille se oli kyllin taitava ja vikkelä siepatakseen villihanhen. Mutta kaikista paras ja helpoimmin saatava muona oli se, jota se vähimmin uskalsi itselleen suoda juuri nyt kun parhaiten tarvitsi. Siellä täällä sijaitsevien takalistotilojen kanat ja hanhet ja kalkkunat olivat nyt, kevään suloinen huuma suonissaan, epävakaisia ja huolettomia. Mutta kun ketun piti ajatella pienokaisiansa, ei se rohjennut kiinnittää itseensä ihmisten vaarallista huomiota. Se soi itselleen lihavan hanhen herkkupalaksi viiden mailin päässä olevasta karjapihasta toisessa laaksossa. Ja se antoi itsellensä luvan siepata pari nuorta kanaa toisesta maatalosta puoli mailia kauempana. Mutta sen omassa laaksossa, parin mailin päässä pesältä, kaikenlainen siipikarja oli turvattu sen hampailta. Se saattoi sivuuttaa vaappuvan ankkaparven lähellä kotia alentumatta huomaamaan niiden viehätystä. Tunnetuksi tulo omassa ympäristössä oli viimeinen asia, jota se toivoi. Se ei lainkaan halunnut ilmoitella itseänsä.
Tämän viisaan varovaisuuden palkkioksi punainen emo ei nähnyt minkään vaaran lähestyvän pesäänsä, ja se jatkoi rauhassa pienokaistensa hellimistä. Vähään aikaan se ei kuullut pahaenteistä metsästysmusiikkia alhaalta tasangolta, sillä ajokoiran pahasti purtu nilkka kesti kauan parantua. Se oli niin kipeä, ettei koira kyennyt ajoon; eikä mustavalkoinen sekarotuinen viitsinyt metsästää yksin, tahi puuttui siltä vainuamistaito.
Kun kuorohaukunta vihdoin jälleen kuului selvästi ketun piilopaikkaan, nyt nuoren lehdistön hiukkasen vaimentamana, joka vihreänä, vastapuhjenneena peitti mäenrinteen, ei se sitä suurestikaan häirinnyt. Se tiesi, etteivät ne hänen jälkiään vainunneet.
Kettu tuli kuitenkin pesänsä suulle ja kurkisteli siitä. Sitten se sukeltautui kokonaan esille ja seisoi kuunnellen ankaran vihamielisin ilmein, josta puuttui se maltillinen, puoleksi pilkallinen mielenkiinto, mikä oli ollut ominaista surmatulle puolisolle.
Ketun siinä seistessä paljastetuin torahampain ja vihreävälkkeisin, kapein, tuijottavin silmäterin, ilmestyi pieni ryhmä suippoja kuonoja höristelevin korvin sekä teräviä, ilkeitä, viattoman ovelia silmiä sen taakse pesän suulle. Ääni oli niille outo. Mutta emon asento osoitti selvästi, että se oli myöskin vaarallinen ja vihattava ääni, joten ne pysyivät paikoillaan tulematta ulos tutkisteluille. Näin varhain elämässään ne kuulivat tuota musiikkia, joka hyvin monille ketuille on tuomion ääni.
Kevään kypsyessä kesäksi lämpimillä tasangoilla ja tuulisilla ylämailla ja kaukaisen Ringwaakin ilmavien sinivärien syvetessä kauniiksi purppuranpunaksi lehtien tummetessa pienet ketut viettivät aikaansa yhä enemmän pesänsä oven ulkopuolella ja tarkastelivat päivittäin enenevällä mielenkiinnolla ihmeellistä, säteilevää ulkomaailmaa. Itse siitä tuskin tietämättä ne nyt astuivat elämän kouluun ja ottivat ensimmäisiä oppituntejansa järkähtämättömältä opettajattarelta luonnolta. Terävä-älyisiä ja väsymättömän uteliaita ollen ne piti tietysti lukea luonnon parhaisiin oppilaihin, jotka tunnettiin suuresta opistaan ja vähästä kurista. Mutta niidenkin varalta oli kuria, joka opetti niille, kuinka vakavasti luonto vaatii sääntöjensä ankaraa noudattamista.