Aamuisin, niin pian kuin aurinko paistoi lämpimästi töyrään pintaa vasten, emolla oli tapana tulla esille yöllisestä saaliinhausta vielä velttona ja ojentautua mukavasti pitkäkseen kuivalle turpeelle muutaman askeleen päähän pesän suusta alaspäin. Sitten tulivat tavallisesti poikaset, kurkistellen varovasti ennen kuin astuivat suureen maailmaan.
Emon loikoillessa siinä pitkin pituuttaan kaula ja jalat sojossa ja valkoturkkinen vatsa lämpöä kohti käännettynä poikaset alkoivat telmiä hänen päällään, haukahdellen kuorossa kimakoin äänin. Ne purivat, survoivat ja kiusasivat emoa siksi, kunnes sen kärsivällisyys tyystin loppui; silloin se ravisteli ne pois päältään, hypähti seisomaan muristen hiukan varoitukseksi ja paneutui jälleen maata toiseen paikkaan. Tätä toimenpidettä penikat pitivät tavallisesti merkkinä siitä, ettei emo enää halunnut leikitellä. Sitten syntyi niiden kesken tavallisesti jonkin minuutin kestävä kiihkeä kinastelu ja paini,, jolloin ne muka raivoissaan ollen murisivat lapsellisesti, kunnes yksi niistä kohosi kieriskelevän joukon selkään nähtävästi voittajana. Tämän jälkeen ryhmä kuin yhteisestä sopimuksesta hajaantui; toiset laskeutuivat kieli riipuksissa levolle, toiset taas lähtivät tutkistelemaan tämän huvittavan maailman pulmallisia kysymyksiä.
Nämä eloisat pennut — kaikki viisi — olivat lajinsa hienoja näytteitä; niiden villavassa penikkaturkissa oli kirkas, vaalea, punertava väri, hintelät, pienet jalat olivat hyvin mustat ja puhtaat, kuonot vilkkaan utelevat ottamaan selvää kaikesta, mitä tapahtui, ja vaaleankeltaiset silmät loistivat täynnä rodun ovelaa viisautta.
Mutta niiden joukossa oli yksi, joka aina voitti painiskelussa ja jolla aina painin jälkeen oli niin mielenkiintoista tehtävää, ettei sillä ollut aikaa paneutua lepäämään. Se oli vain hiukkasen suurempi kumppaneitansa; sen turkki oli silmäänpistävämmän punainen ja sen silmissä oli hiukan enemmän sitä katseen älykkyyttä, joka tietää, että aivot sen takana osaavat askarrella.
Se se ensimmäisenä huomasi, kuinka hauskaa oli pyydystää kovakuoriaisia ja sirkkoja itselleen ruohonkorsien seasta, sillä välin kun muut odottivat emon neuvovan miten menetellä. Se se aina parhaiten sai kiinni hiiriä ja päästäisiä, joita emolla oli tapana tuoda pesään elävinä pienokaisilleen, jotta ne harjaantuisivat tuossa taidossa. Ja koko poikueesta se oli ainoa, joka emon opastamatta oppi salaa hiipien vainuamaan hiiren ja erottamaan hiljaisen vikinän hirren alta viidenkymmenen jalan päästä pesältä tai kauempaakin. Sitä kohti se ryömi kärsivällisesti hiipien ja oli väijyksissä pitkät tovit aivan liikkumattomana sekä lopuksi hyppäsi voitokkaasti pienen, pehmoisen, harmaan uhrin kimppuun. Se näytti erikoisen täydellisesti ja voimakkaasti perineen sen esi-isäin taitolahjan, joka kulkee vaiston nimellä. Mutta samalla se oli erikoisen altis ottamaan oppia emoltansa, joka parhaan kykynsä mukaan väsymättä opetti pennuillensa, mitä ikinä pikku kettujen sopi tietää ja uskoa.
Niiden ollessa tällä kehitysasteella emo toi pesään mitä moninaisinta riistaa, suurta ja pientä, tutustuttaen pentuja metsän erilaisiin antimiin. Mutta suurta riistaa — sellaista kuin kaniinit ja murmelit — se toi kuolleena, koska elävä kaniini saattoi paeta yhdellä rajulla loikkauksella, ja viimeiseen hengenvetoon asti rohkea murmeli, joka oli pelottavin hampain varustettu, saattoi tappaa jonkun pienistä kiduttajistaan. Lisäksi se toi pesään peltokanoja ja siipikarjaa ja kaikkia vahvasiipisiä ja täysikasvuisia lintuja kaula taatusti katkaistuna, jotteivät pääsisi lentäen karkaamaan sopivassa tilaisuudessa. Vain nuorille linnuille ja hyvin pienille eläimille suotiin etuoikeus olla edistämässä punaisen ketun poikueen kasvatusta.
Eräänä päivänä emo toi pesään mustan käärmeen, pitäen sen päätä musertamatta suussaan, samalla kun sen ruosteenkarvainen, kiemurteleva ruumis kiertyi ketun pään ja kaulan ympärille. Emon matalaäänisen kutsun kuultuaan poikaset tulivat pesästään telmien innokkaina ja tuumaillen mielessään, mikä uusi otus sillä mahtoi olla heitä varten.
Mutta käärmeen nähdessään ne kavahtaen peräytyivät kaikki, yhtä lukuun ottamatta. Perheen punaisin ja suurin syöksyi muristen emonsa avuksi ja koetti repiä kiemurtelevat renkaat sen kaulasta. Se oli tietysti turha yritys. Mutta kun vanha kettu etukäpäliensä avulla väänsihe vapaaksi ja lyödä läimäytti pitkän suikertelijan maahan, niin pentu hyökkäsi sen kimppuun osoittamatta pelon merkkiäkään ja ehkäisi sen pakoyrityksen.
Hetkessä käärmeen tiukat kiemurat kiertyivät ketunpojan ympärille. Siltä pääsi hätääntynyt haukahdus muun poikueen yhä perääntyessä peloissaan. Mutta seuraavassa hetkessä, muistaen nähtävästi miten oli nähnyt emonsa pitelevän tätä kummallista, hillitöntä vastustajaa, se puraisi osuvasti, tarttuen käärmettä juuri siihen kohtaan, missä kaula ja pää yhtyivät. Yksi ainoa neulanterävien nuorten hampaiden raju, voimakas narskahdus — ja selkäydin oli kokonaan vahingoittunut. Kiinteät kiemurat veltostuivat, putosivat pois. Ja laskien ylpeästi molemmat etukäpälänsä uhrinsa ruumiille nuori voittaja rupesi sitä repimään, kuin se olisi ollut vain hiiri. Se oli oppinut käsittelemään myrkytöntä käärmelajia. Kun Ringwaakin maassa ei ollut kalkkarokäärmeitä eikä "kuparipäitä", olikin siinä todella kaikki, mitä sen tarvitsi tietää käärmeistä.
Sen helposti saadun voiton rohkaisemina ja huomatessaan, ettei uhri näyttänyt elonmerkkiäkään muuten kuin hännän tempoilussa, tulivat nyt neljä muutakin poikasta saaliinjaolle, kunnes käärmeestä ei ollut jäljellä muuta kuin sinne tänne viskeltyjä kappaleita.