Sitä mukaa kuin nuoret ketut voimistuivat ja niiden yritteliäisyys eneni, alkoi elämä niitä enemmän innostuttaa. Emo pyydysteli yhä öisin ja lepäili päivin pidättäen pentunsa vieläkin luolan oven läheisyydessä. Sen poissa ollessa ne pysyttäytyivät varovaisesti näkymättömissä ja olivat aivan hiljaa; mutta kun emo paistatti päivää valmiina karkoittamaan jokaisen tungeskelijan, tunsivat ne voivansa turvallisesti hiukan vaellella töyrään harjalla ja tiheikköjen liepeillä.
Eräänä päivänä puolenpäivän aikaan, kun taivas oli kirkas ja lehtien varjot näyttivät pieniltä ja teräviltä, outo, suuri varjo purjehti nopeasti töyrään kupeen ylitse ja näytti hetkisen liihoittelevan pesän yllä Vanha kettu hypähti pystyyn antaen nopean varoitusmerkin. Suuri punainen pentu, joka voitti veljensä ja sisarensa niin hyvin varovaisuudessa kuin rohkeudessakin, kiiti nuolena tiheän katajapensaan suojiin. Toiset kyyristyivät siihen, missä sattuivat olemaan, ja katsahtivat ylöspäin pakokauhuisina. Aivan kuin samassa silmänräpäyksessä kuului matala, mutta hirmuisen kohajava ääni ylhäältä, ja tuo suuri varjo näytti putoavan taivaalta.
Yksi pikku ketuista oli juuri töyrään harjalla ryömien litteänä ja tuijottaen ylöspäin kauhistuneena hämmennyksen vallassa. Emo, joka hyvin ymmärsi uhkaavan kohtalon, juoksi sitä kohti, päästäen kimakan ulinan, siten toivoen pelottavansa rosvon pois. Mutta suuri kyyhkyshaukka ei ollut sellainen, jota ääni voi pelottaa.
Kuului kevyt isku, tukahtunut kirkaisu, äkillinen, hiljainen suurten siipien lehaus, ja vihdoin niiden raskas lepattaminen. Ja juuri kun mieletön emo saapui paikalle, kiiti suunnattoman suuri lintu ilmaan kantaen pientä, hentoa, punaista olentoa kynsissään.
Sen mentyä muut pennut juoksivat väristen emonsa luo — kaikki muut paitsi Punakettu itse, joka tuijotti miettiväisenä jonkun hetken katajapensaan peitosta.
Pitkän aikaa tämän kokemuksen jälkeen se ei milloinkaan laiminlyönyt pitää tarkasti silmällä suurta sinistä avaruutta päänsä päällä, joka näytti niin vaarattomalta, mutta jossa oli sellaisia kauhistavia turman tuojia.
Vähän ajan kuluttua tämän tapauksen jälkeen, ennen kuin emo oli alkanut ottaa pentuja mukaansa vakavaan saaliinpyyntihommaan, kolhaisi metsänväen kohtalo jälleen luolan pientä perhettä.
Tämä tapahtui keskipäivän unisimmalla tunnilla. Vanha kettu, jonka vierellä makasi yksi pennuista, uinaili erään pensaan alla jonkin matkan päässä alas töyrästä mennessä. Kaksi muuta kaivoi vimmatusti hiekkaisella paikalla töyrään laella, minne ne kenties kuvittelivat tai vain luulottelivat kuvittelevansa haudatuksi jonkin makean herkkupalan.
Muutaman askeleen päässä Punakettu itse uutterana ja omaa itsenäistä päähänpistoaan seuraten, kuten tavallista, etsi innokkaasti jotakin pientä elävää, hiirtä tai kovakuoriaista tai heinäsirkkaa, joka aivan ilmeisesti oli liikauttanut muutamia ruohonkorsia. Jokin elävä olio, sen hän tiesi, oli noissa korsissa. Se tahtoi siepata sen itselleen keinolla millä hyvänsä. Ja jos se kelpaisi syötäväksi, niin hän kyllä söisi sen.
Yhä likemmäksi se hiipi liikkuen ääneti kuin valoläikkä. Se oli juuri sopivan hyökkäysmatkan päässä, juuri aikeissa hyökätä ja vangita näkymättömän otuksen, kun varoittava väristys kävi sen lävitse. Se käänsi päätään — mutta itsellensä onneksi se ei odottanut nähdäkseen, mikä vaara sieltä uhkasi. Sellaisen neuvokkaan luonteen nojalla, joka osaa toimia yhtä nopeasti kuin ajatella, se päätään kääntäessään teki rajun, salamannopean hyppäyksen suoraan rinnettä alas emoaan kohti. Samalla hetkellä se näki aavemaisen harmaan, ryömivän, varjomaisen olennon suurin, vihrein silmin katsoa tuijottavan pengermältä käsin. Jo seuraavassa silmänräpäyksessä laskeutui suuri ilves alas sille paikalle, josta kettu juuri oli lähtenyt.