Säikähtyneenä jättäen kaivamishommansa hiekassa nuo kaksi pentua katsahtivat ihmeissään ylöspäin. Ne näkivät veljensä kieriskelevän rinnettä alas ja emonsa juoksevan heitä kohti kimeästi kirkuen. Ne hypähtivät erilleen sen terveen hajaantumisvaiston kehottamina, minkä luonto antaa heikoille lapsillensa. Silloin suuri, pehmeä, kuin teräskynsin varustettu käpälä laskeutui toisen päälle vastustamattoman voimakkaana, surmaten pienen, pirteän elämän. Vahva leukapari sieppasi sen ylös maasta; ja kevyesti hyppi ilves tiehensä yli pensaiden saaliineensa. Huomatessaan kettuemon ajavan vimmatusti takaa se kiipesi lähimpään puuhun, leveään kuuseen, ja ryömi erään oksan haarukkaan uhri toisen etukäpälänsä alla.
Kun emo kiertämistään kiersi puun juurta hypäten runkoa vasten äänettömän raivon vallassa, niin ilves tuijotti siihen kostonhaluisesti sähisten ja muristen. Se oli todella kettua etevämpi sekä painonsa että aseittensa puolesta, mutta sitä ei haluttanut tapella ketun emoraivoa vastaan. Noin kymmenen minuutin ajan kettu raivoisasti rynnisti järkkymätöntä puunrunkoa vastaan. Mutta huomaten voimattomuutensa se kääntyi päättäväisenä pois palaten kolmen jäljellä olevan poikasensa luo.
Kettuperhe oli nyt muutamia päiviä erikoisen varovainen. Pennut pysyivät aivan emonsa kintereillä kaiken aikaa peläten säihkysilmäisen säikyttäjän palaavan.
Metsän heimo unohtaa kuitenkin tavallaan tämän laatuisen kokemuksen nopeasti. Sen antama opetus tosin säilyy, mutta itse järkytys, silmitön pelko, katoaa. Lyhyen ajan kuluttua mäenrinteen vihreä kesäinen maailma tuntui kettuperheestä niin onnelliselta ja turvaiselta kuin konsanaan, mutta sekä leikissä että työssä käytettiin viisaampaa varovaisuutta, joka nyt oli käynyt vaistomaiseksi ja tavanmukaiseksi.
Todella alkoikin nyt työ astua kolmen pikku ketun elämään, työ, joka niille tuotti aivan samaa nautintoa kuin leikki. Emo alkoi viedä niitä mukanaan metsästysretkille kuutamossa tai hämärissä. Ne oppivat olemaan väijyksissä kimaltelevien kulkuteiden varsilla ja hyökkäämään varmasti ohi hyppivän kaniinin niskaan. Ne oppivat salaa hiipimään hautovan metsäkanan pesälle ja sieppaamaan sen siitä, mikä tehtävä pani taitavimmankin hiipijän taidon koetukselle. Ne oppivat keksimään peltohiirten ruohoiset käytävät ja selvittämään noiden piileskelijäin olinpaikan niiden vikinästä ja heikosta kahinasta. Ja ne oppivat pitämään makeista villihedelmistä ja marjoista, jotka alkoivat kypsyä laaksoissa ja rinteillä.
Poikasten turkista katosi nyt pennuille ominainen villavuusnäkö, ja niissä alkoi ilmetä halu riippumattomuuteen, mikä pani emon uutterasti valvomaan, ettei niille tapahtuisi vahinkoa. Tähän riippumattomuuteen liittyi jonkin verran hillittömyyttä ja liiallista itseluottamusta, mikä on kylläkin luonnollista sekä ihmisille että ketuille, kun ne ensimmäisen kerran tulevat tietoisiksi kyvyistänsä. Mutta Punakettu, joka voitti veljensä ja siskonsa koossa ja älykkyydessä samaten kuin nuoren turkkinsa kirkkaassa värissä, oli näistä kolmesta ehdottomasti pidättyväisin, Ja vähäarvoisinta sen älyssä ei suinkaan ollut tietoisuus siitä, että emo tiesi paljon paremmin asiat kuin se itse. Kun tämä antoi merkin, että vaara oli lähellä tai että piti olla varovainen ja valpas, niin se oli heti valmis tarkkaamaan, mitä siltä vaadittiin, kun taas toiset kaksi olivat joskus oikullisia ja hajamielisiä. Kaiken kaikkiaan oli pieni perhe kuitenkin sopusointuinen ja tyytyväinen ja kykeni, kaikista sen keskuudessa tapahtuneista murhenäytelmistä huolimatta, suuresti iloitsemaan elämästään lämpimässä, kesäisessä maailmassa.
3. luku
MUSTELMIA JA RAIPPOJA
Nyt tuli se ratkaiseva aika, jolloin nuoret ketut osoittivat haluavansa vaeltaa ja pyydystellä omin neuvoin, ja tällä kehitysasteellaan ollen Punakettu, jonka vikkelyys tähän saakka oli pelastanut sen kaikenlaisesta kovasta kurista luonnon koulussa, sai maistaa patukkaa useammin kuin kerran. Vaisto ei voinut sille kaikkea opettaa. Emolla oli hiukan liiaksi puuhaa perheen muista jäsenistä, jotka olivat osoittaneet tarvitsevansa paljon enemmän hänen huolenpitoansa. Ja siitä johtui, että Punaketun piti ottaa muutamia oppitunteja järeältä opettajalta, kokemukselta.
Ensimmäinen niistä opetuksista koski kimalaisia. Eräänä iltapäivänä sen pyydystellessä peltohiiriä pienellä niittykaistaleella mäenrinteen puolivälissä sen innokas kuono haistoi jotakin, jonka tuoksu oli paljon herkullisempi ja houkuttelevampi kuin hiiren. Se oli lämmintä ja makeata tuoksua, jossa oli samalla kirpaiseva sivumaku; ja vaisto vakuutti sille varmasti, että se, millä oli tuommoinen tuoksu, oli ehdottomasti hyvin hyvää syötäväksi. Mutta vaisto unohti huomauttaa, että tuollainen miellyttävä nautittava oli todennäköisesti kallista tai vaikeasti saatavissa. On mahdollista (vaikka jotkut sanovat toisin), että vaistolta vaaditaan liikoja.