Unohtaen kokonaan peltohiiret, suu odotuksesta vettä valuen, nuori kettu kulki turpeen yli nälkäisenä nuuskien, seuraten epämääräistä houkuttelijaa sinne tänne, kunnes se yhtäkkiä höyrysi kuumana ja herkullisena sen kuonon alla. Suuri mustan keltainen kimalainen töytäsi raskaasti ketun korvien ohi, mutta se oli liiaksi puuhassaan huomatakseen sitä. Kettu alkoi kuopia kaikin voimin, riiputtaen innoissaan hoikkaa, vaaleanpunaista kieltään ja välittämättä äkäisestä, vikisevästä surinasta, joka heti alkoi kuulua sen käpälien alta.
Turvetta oli hyvin ohuelti pienen kennokimpun yllä. Silmänräpäyksessä uutterat käpälät tunkeutuivat sen läpi. Punakettu pisti ahnaasti kuononsa mehiläisten ja hunajan joukkoon. Yhden kerran se sai maistaa hurmaavan makeaa hunajaa. Sitten tuntui siltä kuin olisi kuumia piikkejä isketty hänen kuonoonsa. Se hypähti taapäin, päästäen tuskan ja hämmästyksen vingahduksen; ja samassa kimalaiset alkoivat parveilla sen silmien ja korvien ympärillä pistäen raivokkaasti.
Se juoksi henkensä edestä sokeasti ja syöksyi lähimpään katajapensaikkoon. Viisaammin se ei olisi voinut tehdäkään, sillä jäykät oksat lakaisivat pois sen turkkiin tarrautuneet kimalaiset, ja muut, kuten kaikki niiden heimolaisetkaan, eivät mielellään pistäneet hentoja siipiään sotkuisiin oksiin. Hetkisen ne surisivat kiukkuisesti vihollisen pakopaikan ympärillä, mutta kiitivät sitten pois asunnolleen korjaamaan vahinkoa.
Sillä välin nuori kettu oli maannut suojapaikassaan tuimissa tuskissa, kuopien kylmää, tuoretta multaa ja kätkien kuononsa siihen. Mutta huomattuaan tämän parannuskeinon riittämättömäksi se muutaman minuutin perästä ryömi pois ja livahti surkeana alas purolle, missä saattoi hangata kuonoaan ja silmiään, jopa koko kiusattua päätään viileään ja parantavaan liejuun. Ei ollut olemassa parempaa lääkettä sellaiselle kivulle kuin hänen oli, ja pian pistosten aiheuttama kuume oli siinä määrin laskenut, että se muisti mennä kotiin. Mutta sen naama oli niin oudosti rumentunut, että perheen muut jäsenet katselivat sitä paheksuen ja se tunsi olevansa hylkiö.
Lähes kaksi päivää Punakettu oli kotona, kuhnustellen pimeässä luolassa ja paastoten. Sitten sen raikas, nuori veri puhdistui katkerasta myrkystä, ja se lähti liikkeelle kovin nälissään ja huonotuulisena. Tämä huono tuuli ja harvinainen hiukaisu tuotti sille uuden kokemuksen luonnon kurista.
Oli myöhä iltapäivä, eikä muu perhe vielä ollut valmis lähtemään metsälle, joten se hiiviskeli yksinään kaniinia etsien. Sen ruokahalu oli siksi tuima, ettei se voinut ajatellakaan tyytyvänsä hiiriin. Noin sadan metrin päässä pesältä ylöspäin hiipiessään salaa viidakon läpi se näki mustan- ja valkoisenjuovikkaan eläimen astuvan hitaasti alas karjapolkua.
Se ei näyttänyt lainkaan pelottavalta, mutta sellainen säikkymätön ilme sillä oli, joka kaikkina muina aikoina tai ketun ollessa toisella tuulella olisi pysähdyttänyt vaanijan tuumimaan, niin terävä nuori kettu kuin se olikin. Mutta juuri nyt se ei ollut sellaisella päällä. Se kyyristyi odotuksen jännittämänä, vartosi, kunnes ei enää enempää malttanut, hyökkäsi sitten esiin piilopaikastaan ja viskautui maltillisen vieraan kimppuun.
Punakettu oli, kuten olemme nähneet, erinomaisen nopsa. Tässä tapauksessa sen hyökkäys oli niin äkillinen, että se melkein yllätti vieraan otuksen. Sen leuat olivat puraisemaisillaan tuon juovikkaan kaulan takaosaa. Mutta juuri ennen kuin ne ehtivät tämän toimittaa, sattui merkillinen tapaus. Vieras otus pyörähti ympäri kuin pakoon aikoen. Sen häntä nousi ilmaan omituisesti nytkähtäen. Ja Punakettu sai päin silmiään ja nenäänsä ja suutansa sellaisen ryöpyn, joka tuntui iskevän, sokaisevan ja tukahduttavan yhtaikaa.
Siitä tuntui kuin silmät olisi poltettu pois päästä. Samalla voimakas, tukahduttava haju iskeytyi sen henkitorveen ja tuntui melkein sulkevan kurkun sieltä takaisin työntyessään. Läähättäen epätoivoisesti, sähisten ja huojuen onneton nuori kettu syöksyi pakoon heittäytyäkseen maahan ja piehtaroidakseen sammalessa ja lehdissä, yskien ja hurjasti käpälillään raadellen suutaan ja silmiään, koettaessaan päästä irti hirveästä, tukahduttavasta, tahmeasta aineesta. Mutta haisunäätä, kääntymättä luomaan edes halveksivaa silmäystä masentuneeseen vastustajaansa, kuljeskeli välinpitämättömänä karjapolkua pitkin, pelkäämättä maailmaa.
Mitä Punakettuun tulee, kului monta minuuttia ennen kuin se saattoi hengittää tyynesti. Pitkän aikaa se kieriskeli lehtien ja sammalen keskellä, kovasti hangaten naamaansa, alinomaa nousten vaihtamaan paikkaa, kunnes maa metrien laajuudelta oli haisunäädän lemun läpitunkema. Sitten se lähti multaiselle penkereelle ja uudisti siellä kuivat kylpynsä, kunnes sen naama oli niin puhdas, että se voi hengittää tukehtumatta ja saattoi taas edes jonkin verran nähdä poltetuilla silmillään.