Tämän tehtyään se palasi arkana kotiin pesälle — ja sai tällä kertaa vastenmielisen ja ehdottomasti paheksuvan vastaanoton. Emo seisoi itsepintaisesti oviaukossa ja murisi sille selvän kiellon. Nöyryytettynä ja ylen surullisena sen täytyi mennä pesän yläpuolella olevaan koloon katajapensaan alle, missä hänen urhea isänsä ennen häntä oli nukkunut. Kolmen surkean päivän aikana sen ei sallittu astua kotiluolaan, eipä edes tulla muuta perhettä lähellekään. Puolueettoman arvostelijan olisi silloinkin ollut pakko myöntää, että se oli kaikkea muuta kuin herttainen. Mutta kyllä onkin kysymyksessä hyvin ilkeä haju, jos se kerran kettua vaivaa.
Niinä päivinä, jolloin haisunäädän kirous lepäsi raskaana sen yllä, se huomasi tästä onnettomuudestansa kuten useimmista muista olevan hyötyä. Pyydystely muodostui ilmeisesti helpommaksi, sillä sen haju petti pienet metsäneläimet. Ne tiesivät, että haisunäätä oli aina hyvin hidas liikkeissään, ja siksi kernaasti antoivat tämän näkymättömän pyydystelijän, joka lemusi haisunäädältä, tulla loikkausmatkan päähän. Täten Punakettu sai korvauksen karsimastaan surullisesta vastoinkäymisestä. Nyt näytti siltä kuin heti olisi kiitänyt sana kautta metsän, että oli liikkeellä muutamia nopeajalkaisia haisunäätiä, jotka harppasivat hurjasti kuin metsäkissat. Ja siitä lähtien kaikki Ringwaakin maan haisunäädät huomasivat, että pyydysteleminen oli heille vaikeampaa kuin ennen.
Sillä välin emoa alkoi suuresti hermostuttaa se, että kahdella hänen poikasistaan oli taipumus kulkea ryöstelemässä laaksoissa maatalon läheisyydessä. Se oli koettanut jollakin tavoin, osaksi esimerkin ja osaksi epäilemättä yksinkertaisen kielen avulla, joka ovelasti välttää ihmisten huomiota, teroittaa niille, miten tuhoa tuottavaa ja mieletöntä oli käydä käsiksi ihmisten omaisuuteen. Helppo pyydystäminen, niin se ilmoitti niille, ei aina ollut hyvää pyydystämistä.
Nämä opetukset tekivät vaikutuksensa Punaketun teräviin aivoihin. Mutta sen veljen ja sisaren mielestä ne olivat typeriä. Mitä varten ankat ja kananpojat olivat olemassa, ellei kettujen ravinnoksi? Ja mitä varten oli maanviljelijöitä, ellei juuri poistamassa kettujen puutteita, hankkimalla niille kananpoikia ja ankkoja? Huomatessaan jälkeläistensä taipumusten suunnan vanha viisas emo päätti luopua luolan vaarallisesta naapuristosta ja viedä pienen perheensä kauemmas metsään pois kiusausten piiristä. Mutta ennen kuin se oli täysin vakuuttunut muuton välttämättömyydestä, ratkaistiin asia hyvin kovakouraisesti — ja Punakettu sai uuden terveellisen opetuksen.
Se tapahtui tällä tavalla. Eräänä iltana vähäistä ennen auringonlaskua Punakettu istui eräällä kummulla katsellen lähintä karjapihaa ja tarkaten ihmisten ja kotieläinten hommia. Se istui koiran tavoin takakintuillaan, pää kenossa, kieli näkyen puoliavoimien leukojen välistä, ollen mielenkiintoisen tarkkaavaisuuden perikuva. Se näki kaksi miestä työskentelemässä pellolla aivan pienen, harmaan talon takana. Se näki suuren mustankirjavan sekarotuisen leikittelevän hurjana päivänpaisteisella, lastuisella pihalla keltaisen sekasikiön kera, joka oli tullut naapuritalosta tervehtimään. Se näki parven lihavia, laiskoja ankkoja pulikoimassa hevoslammikossa ladon takana. Se näki myös joukon isohkoja kananpoikia, ja se ajatteli kaihomielin, kuinka helposti saatavaa riistaa ne olisivat kömpelöimmillekin ketuille. Se teki epämääräisen päätöksen tutkistella tarkasti ihmisiä, jotta voisi heitä käyttää hyväksensä antautumatta liian suureen vaaraan.
Katsellessaan se huomasi pienen punaisen hahmon hiipivän varkain viidakon läpi lähellä niittyä. Se oli Punaketun varomaton veli, joka silminnähtävästi pyydysteli noita kananpoikia. Punakettu liikahti levottomasti, säikähtäen veljensä rohkeutta, mutta siitä huolimatta mielenkiinto myötätuntoisesti vireillä. Äkkiä tapahtui rynnäkkö ja hyökkäys, ja pieni punainen olento oli parven keskellä. Seuraavassa hetkessä se syöksyi takaisin viidakkoon, siipiään räpyttelevä kananpoika olan yli heitettynä; sillä välin muu parvi kauhusta rajusti kaakattaen pakeni päistikkaa karjapihaa kohti.
Äkillisen pelästyneen kaakatuksen kuultuaan koirat lakkasivat pihalla leikkimästä, ja pellolla olevat miehet katsahtivat työstään.
"Hitto vie, ellei se vain olekin kettu-lurjus!" huudahti yksi miehistä, isäntä — erämies, Jabe Smith nimeltä, jolle metsämaiden tuntemus oli opettanut sen erikoisen hätämerkin, jonka linnut päästävät ketun lähestyessä. "Kyllä se saa kalliisti maksaa tuon kananpojan, jos se sellaisen sai!" Ja nuo kaksi miestä riensivät taloa kohti, viheltäen koiria. Koirat tulivat heitä kohti hypellen innoissaan, tietäen hyvin, mitä hauskaa oli tekeillä. Miehet hakivat pyssynsä keittiöstä ja veivät koirat niityn poikki paikalle, missä kananpojat olivat olleet syömässä. Viidessä minuutissa rosvon jäljet keksittiin, ja haukkuen täyttä kurkkua koirat seurasivat niitä.
Talon takana kummulla vartiota pitävä Punakettu nosti korvansa pystyyn sointuvain, mutta pahaenteisten äänten kohotessa painostavaan ilmaan; mutta se tiesi, etteivät koirat häntä itseään ajaneet, joten se saattoi kuunnella enemmän tai vähemmän yliolkaisesti.
Uhkarohkea nuori kettu, joka oli vienyt kananpojan, pelästyi kuullessaan melun, jonka oli kintereilleen kiihottanut; mutta se oli rohkea, piteli kiinni saaliistaan ja samosi suoraa päätä pesälle kertaakaan pysähtymättä ajattelemaan, että tämä oli yksi hirveimpiä rikoksia koko ketun suvun syntiluettelossa. Vaikka se koetti juosta nopeasti yrittämättäkään salata jälkiään, sattui se kuitenkin onnekseen kulkemaan vähän matkaa kivikkoa, mihin jäljet eivät pystyneet, ja sitten yli puron sellaisella kohdalla, missä se oli leveä ja matala.