Täällä takaa-ajajat huomasivat olevansa täydellisessä pulassa. Jonkin aikaa ne kiertelivät sinne tänne, ja niiden iloinen yhteishaukunta vaimeni vihaiseksi valitteluksi. Sitten ne taas rupesivat haukkumaan ja kiitivät raivoissaan puron vartta alas menemättä sen yli. Ne olivat huomanneet uudet ketunjäljet; ja kuinka ne olisivat voineet tietää, että ne eivät olleet sen ketun jälkiä, joka oli ryöstänyt kananpojan?
Punakettu, joka yksinäisenä istui kummullansa, kuuli äänten yht'äkkiä muuttavan suuntaa ja tulevan meluten häntä kohti. Tämä ei aluksi sitä häirinnyt. Sitten yht'äkkiä tuo terävä kaukonäköisyys, joka muutamilla villieläinyksilöillä näyttää olevan, ilmaisi sille, että koirat olivat uusilla jäljillä. Ja ne olivat juuri hänen omilla jäljillään. Hän itse oli loppujen lopuksi se, jota ajettiin takaa. Punakettu ponnahti ilmaan tämän huomion aiheuttamasta pelästyksestä.
Sitten se juoksi jalat ojossa ja vatsa maata viistäen, eloisana, punertavana viiruna, kiitäen oikopäätä pensasten läpi.
Kotiinpäin ei Punakettu juossut, vaan suoraan siitä poispäin. Hetken aikaa tämän kokemuksen kauhu sai sen sydämen jyskyttämään niin rajusti, että se oli tukehtumaisillaan ja sen piti hidastuttaa kulkuaan aika ajoin. Siksi se huolimatta noista ylen nopeista puuskista ei kyennyt häätämään kimpustaan näitä kovaäänisiä takaa-ajajia. Kaikki tämä oli tapahtunut niin äkkiä ja odottamatta kuin kauheassa unessa; ja ketun silmittömään pelkoon liittyi loukkauksen tunne, sillä se ei ollut millään tavoin syypää tähän onnettomuuteen.
Purolle tullessa — joka tähän vuoden aikaan oli matala, muodostaen lammikoita ja polveilevia kanavia — ketun suuri pelko sai sen unohtamaan voimakkaan vastenmielisyytensä kastumista kohtaan, ja se syöksyi päistikkaa puroon. Mutta pysähtyessään keskellä puroa hiekkasärkälle tuli peritty tieto ja oma viisaus ajoissa sen avuksi. Toista rantaa tavoittelematta se kääntyi ja kulki suoraan keskiuomaa ylöspäin, hypellen märältä kiveltä toiselle ja huolellisesti välttäen sellaisia paikkoja, joihin jäljet saattoivat jäädä. Virta oli täynnä polvekkeita, ja kun koirat saapuivat sen äyräille, oli pakolainen poissa näkyvistä. Sen jäljetkin olivat kadonneet tykkänään maan pinnalta. Yltympäri yhä laajenevassa ympyröissä juoksivat koirat virran kumpaakin rantaa, etsien kadonneita jälkiä. Lopuksi ne luopuivat yrityksistään noloina ja kyllästyneinä.
Punakettu kulki edelleen ylös virran uomaa täyden mailin verran kauan sen jälkeen, kun se tyydytyksekseen oli huomannut, että takaa-ajo oli lopussa. Sitten se teki pitkän poikkeuksen harjun kallioiselle harjalle, lepäsi hetken pensaan alla ja laskeutui varhaisessa kuunvalossa taas kotiluolaan. Täällä se tapasi huimapäisen veikkonsa rehennellen siitä, että oli vaikeudetta välttänyt koirat ja tuonut riemuiten herkullisen saaliinsa kotiin. Mutta emon se tapasi niin levottomana ja pelokkaana, ettei se lainkaan tahtonut mennä pesään, vaan mieluummin nukkui taivasalla katajapensaan juurella, ennen kuin lähti öiselle pyydystysmatkalle. Tänne Punakettu kääriytyi sen vierelle, kun taas muut kaksi poikasta huolettomina tietämättömyydessään pysyivät vanhassa kotipesässä.
Sinä yönä Punakettu tyytyi tavoittelemaan hiiriä kotirinteensä pienellä viljelemättömällä niityllä. Sen palatessa kotiin harmaanpunertavassa aamunkoitossa emo ja sisko olivat jo tulleet takaisin ja nukkuivat juuri pesän oven ulkopuolella suojaisan pensaan alla. Mutta voitonriemuinen nuori kananpojanpyydystäjä oli vielä poissa. Pian kohosi tyyneen tuoksuvaan ilmaan koirien äänten tuhoisa sointu, hiljaisena ja kaukaisena, mutta merkitykseltään varmana. Keltainen sekasikiö ja mustan- ja valkoisenkirjava sekarotuinen olivat taas jäljillä. Mutta kenen? Se oli kysymys, joka askarteli pikku perheen jäsenten aivoissa, kun ne kaikin istuivat häntäsutiensa päällä, höristelivät korviansa ja kuuntelivat.
Hämmästyttävän nopeasti ääni kovenemistaan koveni tullen suoraan pesää kohti. Vanha viisas emo ei saattanut erehtyä tilanteesta. Sen ajattelematon ja itsepintainen pentu oli jälleen saattanut koirat jäljillensä ja johti ne tänne kotiturvaan. Äkeissään ja pelästyneenä se hypähti seisaalleen, syöksyi pesään ja sieltä ulos jälleen ja ravasi moneen kertaan sisäänkäytävän ympärillä. Punakettu ensiksi ja sitten sen vähemmän neuvokas sisar rupesivat pitämään samaa peliä, jonka merkitystä alkoivat hämärästi käsittää. Sitten kaikki kolme syöksyivät mäenrinnettä ylös ja tulivat tutulle pensaiselle pengermälle, jolta voivat katsella kotiinsa päin.
Vain minuutin tai kaksi ne olivat katselleet, kun näkivät mielettömän pakolaisen juoksevan läähättäen ylös törmää ja sukeltautuvan pesään. Aivan sen kintereillä olivat haukkuvat koirat, joiden yhteishaukunta nyt oli varsin erilaista, kärsimättömyyden ja ilon sekaista melua, kun vihdoin olivat saaneet ahdistetuksi saaliinsa pesään. Mustankirjava sekarotuinen rupesi oikopäätä penkomaan raivokkaasti sisäänkäytävän suulla, toivoen voivansa raivata tien sisälle ja lopettaa koko jutun muitta mutkitta. Mutta sekasikiö piti parempana odottaa miehiä, joiden hän tiesi pian saapuvan ja savulla karkoittavan vangin pesästä. Se tyytyi istumaan oven edessä, katsellen toverinsa turhaa työtä ja aina silloin tällöin korottaen äänensä siten opastaen metsämiehet paikalle.
Sillä välin vanha viisas kettuemo tuolla ylhäällä pengermällä tiesi yhtä hyvin kuin se, mitä pian tapahtuisi. Haluamatta jäädä odottamaan murhenäytelmän välttämätöntä päätöstä se hiipi masentunein mielin pois ja vei kaksi jäljellä olevaa pesyeensä jäsentä harjun yli, seuraavan leveän laakson poikki ja kauas ylös yksinäisen ja jylhän Ringwaakin rinnettä, missä niillä olisi aikaa kehittyä voimakkaiksi ja taitaviksi, ennen kuin ryhtyisivät taisteluun ihmistä vastaan.