4. luku
YKSIN MAAILMASSA
Muutamia päiviä tämän äkillisen maanpaon jälkeen pienentynyt perhe kuljeskeli ilman vakinaista pesää, tuntien olevansa tuuliajolla. Saaden kummallisen uhman tai koston puuskan tai kenties siksi, että kävi tuona hetkenä pitkästä pidättäytymisestä kärsimättömäksi, kettuemo vei kaksi poikastansa sinipunaisen auringonlaskun aikana tuimalle ryöstöretkelle erään etäisimmän maatalon karjapihaan.
Se näytti häikäilemättömän rohkealta; mutta vanha kettu tiesi, ettei tässä talossa ollut koiria, lukuunottamatta pientä mitätöntä rakkia, ja se tiesi myöskin, ettei isäntä ollut mestari pyssyn käytössä.
Kaikki oli rauhallista pienen karjapihan ympärillä. Kultaisessa sinipunervassa valossa näyttivät lastuinen piha ja aitan ja vajan rosoiset, tuulenpieksemät katot ihmeellisiltä. Ankat keikkuivat räkättäen märässä liejussa vesialtaan ympärillä, jonne oli tipahtanut muutamia jyviä. Uniset kananpojat kerääntyivät vajan avoimelle edustalle oikoen kaulojansa tyytyväisinä äännähdellen, ja hyppäsivät yksitellen orrellensa. Viettävältä laitumelta kuului alas laskettujen puomien kolinaa ja lehmänkellojen pehmeää kalkatusta, kun lehmät päästettiin pois lypsyltä.
Tätä turvaisaa rauhaa häiritsivät nyt nuo kolme kettua, jotka hiljaa hyökkäsivät esille tallin takaa. Ennen kuin ahkerat ankat ehtivät säikähtääkään tai uniset kananpojat lentää vaaraa pakoon, oli vihollinen jo niiden joukossa, hyökäten sinne tänne ja katkoen hampain hentoja, höyhenpeittoisia kauloja. Paikalla syntyi hirmuinen melu, kun kaikki kirkuivat ja kaakattivat; sitten kuului rakin kimeää haukuntaa, joka seurasi lehmiä laitumella, ja maanviljelijän vihaista huutoa, kun tämä äärimmäisen nopeasti juoksi alas laiduntietä.
Rosvot eivät välittäneet vähääkään luskuttavasta rakista, mutta niitä ei haluttanut odottaa vihastuneen maanviljelijän tuloa. Lopetettuaan edes joitakin valitusääniä taittamalla kymmenkunnalta kanalta ja ankalta niskat jokainen viskasi lihavan saaliin selkäänsä ja hölkkäsi verkalleen tiehensä perunamaan ruskeiden vakojen poikki metsää kohti. Juuri katoamaisillaan oksien alle kaikki kolme kääntyivät katsomaan maanviljelijään, joka seisoi vesikaukalon luona ravistellen nyrkkiänsä rosvoille voimattoman ja lapsellisen raivon vallassa.
Tämä rohkea urotyö näytti tavallaan hajoittavan pienen perheen. Tähän aikaan nuo kaksi poikasta näyttivät huomaavan kykenevänsä olemaan täysin riippumattomia ja luottamaan vain itseensä; ja ikään kuin samalla hetkellä emo jollakin ovelalla tavalla hellitti vaikutusvaltansa ohjaksia. Kaikki kolme kävivät välinpitämättömiksi toisilleen; ja ilman mitään väärinkäsitystä tai pahansuopuuta kukin lähti kulkemaan omaa tietänsä.
Punakettu rohkeasti luottaen omaan taitoonsa, käänsi kasvonsa mäenrinteen töyrästä, vanhaa katajapensaan takana olevaa pesää ja pientä hiirien asustamaa niittyä kohti ystävällisen puron rannalla.
Lähetessään vanhaa kotia surullisten tapahtumain muisto tuoreena mielessään Punakettu kulki hyvin varovasti, ikään kuin olisi luullut koirain yhä olevan siellä. Mutta se havaitsi tietysti, että siellä oli vain täysi autius. Kuiva rinne lepäili auringon lämmössä, siellä täällä hajallaan olevat katajapensaat seisoivat pistävinä ja tummina kuten ennenkin, ja näkymättömänä lehtiverhonsa takana lähellä oleva puro solisi miellyttävästi kuten ennenkin pienten putoustensa ja särkkiensä yli vyöryen. Mutta siinä, missä ennen oli ollut kodin pyöreä, tumma ovi-aukko, oli nyt ammottava kolo tuoreessa punaisessa mullassa. Pesää oli kaiveltu pohjia myöten.