Ollen jonkin verran mietiskelijäkin nuorella tavallaan, jota ei lainkaan tunne häirinnyt, Punakettu valtasi uudelleen töyrään. Toistaiseksi se asettui pensaan alle töyrään huipulle, missä sen isällä oli ollut tapana nukkua. Se tiesi töyrään hyväksi paikaksi ketun oleskella, se kun oli lämmin, kuiva, eristetty ja helposti kaivettavissa. Hyvin suojaisesta paikasta toisen katajapensaan juurelta, töyrään äärimmäisestä alapäästä ja aivan poissa vanhan pesän näkyviltä se keksi toisen pesän talviasunnokseen.
Kokeileminen ja ruoan hankinta anastivat Punaketun ajan siihen määrin, ettei sillä ollut tilaisuutta tuntea yksinäisyyttä. Jokainen päivän tai yön tunti, jonka se voi säästää nukkumisajastaan, oli täynnä mielenkiintoa.
Suvi oli ollut lempeä, kaikille metsän asujamille suopea, ja nyt vilisi salaista elämää punaisissa ja sahraminkeltaisissa metsissä. Ruskeat oravat hyppelivät kaikkialla näreikössä isojen puiden alla valkoiset, untuvanpehmoiset hännät liepsahdellen pienten puuterihuiskujen tavoin. Somat metsähiiret, kepeinä kuin varjot, kiitivät vikisten ruskeitten puunjuurien lomissa, kun taas jokaisella ruohoisella metsäaukiolla tai ruskealla niittyviilloksella peltohiiret ja villit pienet päästäiset riensivät laumoittain. Peltokanapoikueet ryöpsähtelivät alas kullankeltaisen koivun kylkiä pitkin, ja niiden ruskeat, vahvat siivet pitivät iloista, mutta joskus pelottavaakin hälyä; ja synkkien mäntyjen latvoissa alempien peltojen reunamilla vaakkuivat varikset. Tässä väkirikkaassa maailmassa Punaketun oli niin helppo metsästää, että sillä oli aikaa yhä tutkia ja koota kokemuksia.
Tähän aikaan uteliaisuutta kiihottivat erikoisesti ihmiset ja heidän tapansa, ja suuren osan ajastaan se vietti maatalojen liepeillä katsellen ja tutkistellen. Mutta sen viisaat, nuoret aivot eivät milloinkaan unohtaneet eräitä tiettyjä varokeinoja. Sen jälkiä ei näkynyt lainkaan laakson peltojen ja mäenrinteellä olevan pesän välillä. Ennen kuin se laskeutui tasankomaille, sillä oli aina tapana kiivetä mäki, mennä erään vuorenharjanteella olevan kalliokielekkeen poikki ja kulkea sitten yli suuren kivikon, missä sen jäljet hävisivät ja laskeutuessaan näyttivät aina tulevan toisesta laaksosta Ringwaakin alapuolelta.
Lisäksi kun se saapui maatalolle, niin se päättävästi jätti huomioonottamatta ankat, kalkkunat, kananpojat, — jopa ylenpalttisessa viisaudessaan rotat ja hiiretkin, jotka usein oleskelivat pihalla ja aumoissa. Kuinka se saattoi tietää, että rotat, jotka nauttivat ihmisen heinäsuovan vieraanvaraisuutta, olisivat tälle vähemmän mieluisia kuin kananpojat, jotka asustivat hänen vajassaan? Sillä ei ollut aikomustakaan vetää kokemattomaan niskaansa sen olennon kostoa, jonka valtaa se ei vielä ollut oppinut määrittelemään. Siitä huolimatta, löytäessään puun alta hedelmäpuutarhan takaosasta joukon täyteläisiä madonsyömiä luumuja, se ei lainkaan epäröinyt herkutella noilla mehevillä makeisilla. Sillä sen aivoihin ei ollut vielä tunkeutunut ajatus, että ihminen saattoi välittää sellaisista elottomista esineistä.
Toinen tärkeä varokeino, jonka tämä nuori ihmisen ja hänen tapojensa tutkija hyvin huolellisesti otti huomioon, oli poissa pysytteleminen siitä talosta, missä keltainen sekarotuinen asui. Se oli pääasiallisin vaaran aihe. Suurta mustankirjavaa sekarotuista, jonka vainu ei ollut yhtä tarkka, se ei niin kovasti pelännyt. Mutta kun se näki noiden kahden koiran telmivän yhdessä, silloin se tiesi, että luonnollisin asia maailmassa oli jonkinlainen metsästysretki; ja silloin se lähti kiireen vilkkaa etsimään turvatumpaa ympäristöä. Koiria kohtaan yleensä sillä ei ollut oikein tietoista vastenmielisyyttä, sellaista kuin sen serkulla sudella; mutta näitä kahta koiraa se pelkäsi ja vihasi erikoisesti. Milloin se vain, katsellessaan jostakin noista lukuisista tähystyspaikoistaan tai vahtitorneistaan, näki nuo kaksi kiihkeästi nuuskimassa hänen vanhoja, kuluneita jälkiään — niitä oli hajallaan ympäri laakson — silloin suippo, tumma kuono heti meni kostonhalun ja ivan kurttuihin. Sen pettämättömään muistiin kasvoi kauna, joka jonakin päivänä tilaisuuden tullen oli vaativa ankaran korvauksen.
Niiden eläinten joukossa, jotka nuoren ketun mielessä liittyivät ihmiseen, oli vain yksi, jota se pelkäsi.
Kun se eräänä päivänä hiiviskeli puutarha-aidan varjossa, kuuli se aivan yläpuoleltaan terävän, ilkeän, sähisevän äänen, joka samassa hetkessä muuttui erittäin kostonhimoiseksi murinaksi. Kovasti pelästyen kettu hypähti taapäin ja katsahti ylös. Siellä aidan päällä hiiviskeli pieni, harmahtava, mustajuovainen eläin, jolla oli pyöreät kasvot, ympyriäiset, vihertävät, tuijottavat silmät, pitkä untuvanpehmoinen kaula ja korkeaksi kaartunut selkä.
Tuon ilkeän äänen kuullessaan ja nähdessään noiden raivokkaiden silmien tuijotuksen Punakettu muisti sen kauhean päivän, jolloin ilves oli hyökännyt hänen kimppuunsa tiheiköstä. Tämä sylkevä, uhmaileva eläin tuolla aidalla ei tietenkään ollut läheskään ilveksen kokoinen; ja Punakettu tunsi varmasti olevansa paljoa enemmän kuin tasavertainen vastustaja sille julkitappelussa. Kettua ei kuitenkaan haluttanut ryhtyä sitä koettelemaan. Jonkin sekunnin se seisoi silmäillen vierasta hermostuneesti. Silloin kissa, aavistaen sen tuumat, kulki hitaasti eteenpäin aidalla, sähisten vimmatusti ja naukuen mitä ilkeimmästi. Punakettu pysyi paikallaan, kunnes pelottava olento oli viiden tai kuuden jalan päässä siitä. Sitten se kääntyi ja livisti häpeälliseen pakoon; ja samalla hetkellä kun se oli mennyt, kiiti kissa päistikkaa taloa kohti, kuin olisi vihollislauma sitä ajanut takaa.
Niiden ihmisolentojen joukossa, joita Punakettu tähän aikaan huvikseen katseli, oli kaksi, jotka tekivät siihen erikoisen vaikutuksen ja jotka se tykkänään eristi mielessänsä kaikista muista. Toinen näistä oli isäntä, erämies Jabe Smith, jolla oli mustankirjava sekarotuinen, — hän, jonka harhahauli oli aiheuttanut Punaketun isän kuoleman. Tätä seikkaa Punakettu ei luonnollisesti tietänyt, eikä se todellakaan, se täytyi myöntää, olisi siitä suuresti piitannutkaan, jos olisikin sen tietänyt. Siitä huolimatta nuori kettu oivalsi oveluudessaan, että tämä Jabe Smith oli uutisasutuksen kaiken muun väestön joukossa erikoisen vaarallinen ja leppymätön vihamies — ihminen, jota piti uutterasti tutkistella, voidakseen häntä vältellä.