Juuri Jabe Smithiltä turkkiniekka nuori tutkija sai ensimmäisen käsityksen pyssystä. Se näki miehen tulevan ulos talosta pitkä musta keppi kädessään ja tähtäävän päänsä päällä lentelevää sorsaparvea kohti. Se näki punaisen liekin ja sinivalkoisen savun tuprahtavan mustan kepin päästä. Se kuuli kauhean ukkosenjyrähdyksen, joka pamahteli ja ulvoi kallioitten välissä. Ja se näki yhden sorsista kääntyvän ympäri lennossaan ja syöksyvän päistikkaa alas maahan.
Niin, ihan varmasti tämä mies oli hyvin vaarallinen. Ja kun kettu muutamia iltoja myöhemmin värin häipyessä kolealta syystaivaalta näki miehen sytyttävän tulen lastuista karjapihalla, keittääkseen perunoita sioille, kasvoi sen pelko ja ihmetys kymmenkertaiseksi. Punakeltaiset kielet, jotka hyppelehtivät ilkeästi mustan astian ympärillä — kauheat olennot, jotka ihmiskäden kosketus manasi esiin lastuista — olivat ilmeisesti sukua sille punaiselle, joka oli lennähtänyt kepin päästä ja tappanut matkaavan sorsan. Silloinkin, kun Punakettu oli poissa toisessa laaksossa pyydystämässä tai makasi kiemurassa turvallisena katajapensaansa alla töyräällä, sitä vaivasivat arvelut tuosta tulimiehestä. Se ei tuntenut olevansa turvassa koskaan muulloin paitsi silloin, kun se omin silmin näki, mitä tuo salaperäinen olento puuhasi.
Toinen ihmisolento, jota Punakettu kunnioitti mielenkiinnolla, oli Poika. Poika asui eräällä etäisemmällä maatilalla, joka oli suurimpia ja kukoistavimpia ja varustettu kaikella, mitä takalistotilalla pitääkin olla, mutta koiraa siellä ei sattumoisin ollut. Pojalla oli kerran ollut koira, hyvin viisas mäyräkoira, johon hän oli kiintynyt niin suuresti, että kun se kuoli, sen paikka pidettiin kunnioituksesta täyttämättä. Hän oli rohkea, vakavan reipas poika, joka oleskeli paljon itseksensä, leikki yksin ja piti uimisesta, kanootilla soutamisesta, luistelusta, ratsastuksesta ja kaikesta sellaisesta, mikä pani lihakset voimakkaaseen toimintaan ulkosalla; lisäksi hän tutki ahkerasti yhtä paljon kirjoja kuin lumoavaa erämaaelämää ympärillänsä. Mutta kaikista näistä hommista oli eränkäynti se, joka suurimmassa määrin anasti hänen mielenkiintonsa.
Hän liikkui metsissä yhtä äänettömästi kuin itse metsäeläimetkin, näki yhtä terävästi, kuuli yhtä herkästi kuin ne. Ja koska hän oli hiljainen eikä halunnut tappaa ja kun hänen siniset pojansilmänsä olivat niin luotettavat, niin monet metsänväestäkin rupesivat katselemaan häntä omituisen pelottomin silmin. Ei niin, että lauhkeimmat niistä olisivat hänestä vähääkään piitanneet, paremmin kuin kestään muustakaan ihmisestä; mutta päästessään suuresta pelostansa häntä kohtaan ne kävivät välinpitämättömiksi. Siksipä hänellä oli tilaisuus tarkata monia mielenkiintoisia elämän pikkuseikkoja hiljaisessa, väkirikkaassa, salaisuuksia kätkevässä salomaassa, joka ihmisestä yleensä tuntuu autiolta.
Pojasta tuli Punaketun mielenkiinnon esine lähinnä Jabe Smithiä. Mutta tässä tapauksessa oli tuskin ollenkaan pelkoa ja vihamielisyyttä. Se piti Poikaa silmällä silkasta uteliaisuudesta, melkein kuten Poikakin olisi tarkastellut sitä, jos olisi saanut samantapaisen tilaisuuden. Punakettu ihmetteli nähdessään Pojan kuljeskelevan niin hiljaa läpi metsien, katsellen, kuunnellen, odottaen kuin jokin metsän omista asukkaista. Ja yrittäen ratkaista tätä vaikeaa arvoitusta antautui se noudattelemaan varovasti Pojan jälkiä — mutta niin taitavan varovasti, ettei sen läsnäoloa aavistettukaan.
Viikkomäärin Punakettu tällä tavoin yhä tutki Poikaa, milloin sillä oli vain siihen tilaisuutta. Mutta kesti jonkin aikaa, ennen kuin Poika sai tilaisuuden tarkastella Punakettua. Se tapahtui kummallisella tavalla.
Eräänä iltapäivänä, jonkin aikaa sen jälkeen kun Punakettu oli keksinyt ja syönyt hyvällä halulla maahan pudonneet luumut hedelmäpuutarhassa, se löysi sattumalta metsäviiniköynnöksen laakson reunalta, ja se oli täynnä kypsiä hedelmiä. Viiniköynnökset olivat harvinaisia Ringwaakin seuduilla; mutta tämä, joka kasvoi suojaisessa ja hedelmällisessä sopessa, oli lajinsa herkullinen näyte. Se oli kutoutunut käärmemäisin kiemuroin parin kuolevan puun ylle, ja sen hedelmärypäleet olivat mitä houkuttelevimman purppuranpunaiset.
Punakettu katseli tätä tuntematonta hedelmää ja oli mielessään varma sen hyvyydestä. Se muisti luumut ja vesi herahti sille suuhun. Yhden pikku tertun, joka riippui matalalla kiertelevässä viiniköynnöksen vesassa, se otti ikään kuin näytteeksi. Se maistui juuri siltä kuin se oli kuvitellutkin. Mutta muut noista halkeavista, purppuraisista rypäleistä riippuivat saavuttamattoman korkealla. Vaikka kettu olisi hypännyt pystysuoraan ylös ilmaan jännitetyin lihaksin ja ahnaasti sieppaavin leuoin, ei se olisi voinut tavoittaa ainoatakaan viinirypälettä. Se kiersi kiertämistään mahtavaa viiniköynnöstä, etsien hyökkäyspaikkaa. Sitten se yritti kiivetä, mutta turhaan. Punaketun yritykset tähän suuntaan olivat yhtä turhat kuin sen hyppäyksetkin; ja viinirypäleet saivat olla rauhassa.
Punakettu oli neuvokas ja sitkeä; mutta on tapauksia, jolloin neuvokkuus ja sitkeys käyvät ansaksi. Kettu istahti takajaloilleen ja pohti perinpohjin tilannetta. Yhdellä kohtaa se oli huomannut voivansa kiivetä puun runkoa pitkin viisi tai kuusi jalkaa niiden kiemuroiden avulla, joita mahtava viiniköynnös teki tukipuunsa ympärille. Tämä näytti kuitenkin hyödyttömältä, kun sillä kohdalla ei ollut viinirypäleitä saatavissa. Mutta se huomasi vihdoin paikan, johon voisi hypätä kiivettyään ensin niin korkealle kuin pääsisi — paikan, missä viiniköynnösrykelmä soisi sille jalansijan ja missä herkulliset marjatertut riippuivat aivan sen pään päällä. Se ei enää hukannut aikaa miettimiseen, vaan kiipesi, asettautui huolellisesti tasapainoasentoon, jännitti lihaksensa ja loikkasi ilmaan.
Punakettu putosi turvallisesti rypäleiden keskelle. Mutta se, mitä kettu ei ollut ottanut lukuun tai edes arvannutkaan, oli viiniköynnösten joustavuus. Ne antoivat myöten joka suunnalle varsin kummallisesti ja oikullisesti. Muutaman sekunnin ajan kettu ponnisteli raivokkaasti pysyäkseen paikallaan, tarttuen kiinni kynsin hampain. Sitten se hyppelehtien ja nolattuna vaipui alaspäin läpi viiniköynnösten.