Juostuaan puutarhan viinimarjapensaiden ja korkeiden koiruohoryhmien läpi se pian saapui puiden luo, jotka muodostivatkin vain kaitaisen metsävyön. Tämän takana oli aukea laidunkenttä, täynnä pieniä mäkiä ja kumpuja, siellä täällä punaista, kaikessa rauhassa syövää karjaa. Hyvin lähellä, aivan vastapäätä, laidunmaan toisella puolen Punakettu näki kuitenkin vuoria. Niillä oli rosoiset, kallioiset hartiat, ja mäntymetsä teki ne tummiksi — hyvin tummiksi ja turvaisen näköisiksi. Ja siellä, niin sanoi ketun sydän, oli se paikka, missä hänen piti olla. Mutta niiden ja laidunmaan välissä oli hajanainen kylä, täynnä vaaroja.
Hyvin varovaisena kettu kaarteli pellonliepeitä pitkin, peläten näyttäytyä avoimella paikalla. Yksi tuosta punaisesta karjasta huomasi sen kuitenkin ja tuijotti siihen harmistuneena, kunnes kaikki muutkin kääntyivät ja tekivät samoin, laskien sarvensa maata kohden ja vihamielisesti hiljaa äännähdellen. Tällaista huomaavaisuutta Punakettu ei suinkaan halunnut, joten se heti suuttuneena peräytyi metsään ja sivuutti siten laitumen. Sitten se tuli syvälle, rosoiselle solalle, joka oli täynnä nuoria puita, rikkaruohoja ja villiviiniä sekaisin. Ja sen toisella puolen oli kylän ensimmäinen talo. Tänne kettu siis kätkeytyi ja makasi hiljaa, kunnes yö oli kunnollisesti saapunut. Vihdoin, kun kylä oli käynyt hiljaiseksi ja useimmat ikkunat pimenneet, kettu valmistautui matkalle, rohkeana mutta varovaisena. Päästyään suoraan kylän läpi vievälle maantielle, joka kulki samaan suuntaan, mihin kettukin halusi mennä, se seurasi tietä, pysytellen sen keskivaiheilla, mihin haju ei tarttuisi. Kerran eräs rakkikoira, joka tunsi kirpeän hajun tyynessä yöilmassa, hyökkäsi ketun kimppuun vimmatusti haukkuen. Äänettömänä, mutta katkerana kettu kuritti hyökkääjänsä niin kipeästi, että tämä pakeni takaisin portaalleen äkäisesti luskuttaen. Mutta nyt rupesivat kaikki kylän koirat haukkumaan, ja silloin Punakettu suuttuneena kiiti erästä kujaa ylös, läpi puutarhan ja poikki takana olevien peltojen yhä pitäen silmämääränänsä noita tummia vuorenhahmoja läntisellä taivaanrannalla.
Muutamissa minuuteissa kylän rakkien haukunta jäi jälkeen. Lopuksi kettu meni matalan, solisevan puron yli, ja sitten alkoi maa kohota. Kaikkialla ketun ympärillä oli villiä alusmetsää ja vanhoja puita, ja pian se kapuili kivilohkareiden keskellä, jotka olivat terävämpiä kuin kotoisen Ringwaakin kalliot ja kuin nurinniskoin sinne tänne viskeltyjä. Vain kerran kettu pysähtyi — kuultuaan jotakin pientä vikinää puunjuurien keskeltä — sen verran, että ehti siepata kiinni metsähiiren, joka lievensi hänen pitkäaikaista nälkäänsä. Sitten se ponnisteli eteenpäin yhä kiipeillen, kunnes se varhaisimmassa harmaankeltaisessa läpikuultavassa päivänkoitossa saapui ulkonevalle kallionkielekkeelle ja huomasi olevansa sydämensä toiveitten mukaisessa erämaassa, mäkien ja kuilujen järeässä mylläkässä, minne koirat ja helakanpunaiset metsästäjät eivät voineet päästä.