Hetkisen Punakettu epäröi, aikoen kääntyä takaisin. Mutta takaa-ajavien koirien haukunta kuului jo leppäsuolta. Ponnistellen tarmoaan se ryntäsi suoraa päätä ratsumiesjoukon läpi — joka osoitti myrskyistä suosiotaan äänekkäin huudoin — ja juoksi lähimpään metsäsarkaan.
Päästyään sinne ja leppoisten varjojen kerran vielä suojatessa se tiesi, ettei saanut pysähtyä, vaikka sydän uhkasi haljeta. Se pelkäsi enempää koetella vanhoja juoniansa näitä uusia ja liian lukuisia vihollisia vastaan. Se vain juoksi suoraan eteenpäin uskoen keksivänsä jonkun uuden keinon ahdingosta päästäkseen.
Koirat ärhentelivät nyt vähemmän, sillä ne eivät hengästykseltä saaneet haukutuksi. Ja se vähän rohkaisi kettua. Läpi viidakkojen se livisti, yli pienen laitumen, jossa ei ollut mitään paon mahdollisuutta. Laidunta ympäröi etäämpänä paksu kiviaita, joka ulottui niin pitkälle kuin kettu saattoi nähdä molempiin suuntiin Ketulla ei ollut vähintäkään aavistusta, mitä aidan toisella puolen oli. Mutta olipa siellä mitä tahansa, ei se varmastikaan voinut olla pahempaa kuin se, mitä oli tällä puolen. Sillä oli tuskin kylliksi voimaa hyppäykseen, kun se yritti aidan harjalle ja putosi alas toiselle puolen.
19. luku
VOITTO
Punakettu huomasi nyt olevansa pölyisellä tiellä, joka kierteli kummallakin puolella kohoavien kiviaitojen ja Lombardian-poppeleitten jäykän jonon välitse. Se juoksi eteenpäin noin kaksikymmentä metriä pitkin tien keskikohtaa, kun se tiesi, ettei haju tarttuisi kuivaan, kovaan maahan. Silloin se kuuli laiskasti hölkyttelevän valjakon lähestyvän ja piiloutui korkeiden puiden suojaan, antaakseen valjakon mennä ohi. Ketun kieli riippui pitkällä suusta. Se oli nyt jo aivan näännyksissä. Koiraparven äänet se kuuli laitumen takaisesta metsästä.
Pian ilmestyivät tienmutkasta isot, jykevät maalaisvankkurit kahden hevosen vetäminä ja ajaja puolinukuksissa penkillään. Tilavissa vankkureissa oli laatikkoja, tynnyri, viljanpohtamiskone, muutamia ruokasäkkejä, kimppu kuivaa, suolaista turskaa ja pakka jonkinlaista karkeaa kangasta. Näky muistutti Punaketun mieleen ne tavarat, jotka olivat seuranneet hänen korinsa mukana matkalla takalistoasutukselta asemalle. Niissä vankkureissa hän oli ollut turvassa. Miksi ei näissäkin? Ei ollut aikaa epäröintiin. Koirain äänet kuuluivat jo meluten aukealla laidunmaalla. Äänetön loikkaus vankkureiden kulkiessa ohi — ja se oli kiivennyt pehmeästi vankkureiden perälaudan yli ja kiertynyt kerälle pohdinkoneen alle, erään ruokasäkin taakse pois näkyvistä.
Ennen kuin kaksi minuuttia oli kulunut, saapuivat koirat tölmäten yli aidan tielle. Viidenkymmenen metrin päässä piilopaikassaan Punakettu kuuli äkillisen muutoksen niiden äänissä, kun ne huomasivat erehtyneensä. Kierrellen, kaarrellen, juosten edestakaisin ja yli aidan toiselle puolelle, ne etsivät kadonneita jälkiä, vikisten hämmentyneen pettymyksen vallassa. Tässä oli jälki, kevyt, mutta varma, keskellä tietä. Ja tähän se loppui, ikään kuin Punakettu olisi saanut siivet ja hypännyt ilmaan. Koirat, jotka tunsivat hyvin kettujen kepposet, hajaantuivat nyt ja muutamat juoksivat yhtäälle, toiset toisaalle, molempien aitojen harjaa pitkin ja myös etäisemmän aidan suuntaisesti. Tällä tavoin niiden olisi lopulta varmasti pitänyt löytää jäljet — mutta toiveessaan pettyneet koirat valtasi hämmästys.
Pian metsästysseurue tuli kiirehtien ja hyvin kiihtyneenä paikalle. Jotkut ylistivät otuksen oveluutta, toiset sadattelivat koirien typeryyttä, ja ihmettelevä puheensorina kävi yhä kovemmaksi. Mutta sillä välin Punakettu, pieneksi keräksi kiertyneenä kulkeutui viskuukoneen alla yhä edemmäs pois turman tieltä, joka oli ollut hänet saavuttamaisillaan. Ja vihdoin nuo pahaenteiset äänet häipyivät hänen korvistaan. Vielä kerran ketun kohtalo ja äly olivat yhdessä toimien pelastaneet hänet.
Nelisen tuntia isot vankkurit kulkivat rämisten ja täristen eteenpäin kiirettä pitämättä. Ja kaiken aikaa Punakettu makasi aivan hiljaa kooten voimia. Se tahtoi päästä niin loitos kuin suinkin taitavasta koiralaumasta ja hirmuisista helakanpunaisista metsästäjistä. Lopuksi kuitenkin vankkurit seisahtuivat ja ajaja astui raskaasti maahan. Kuullessaan hänen ryhtyvän hevosia irroittamaan — toimitus, jota se usein oli katsellut entisestä piilopaikastaan jollakin syrjäisellä pellolla — Punakettu kurkisti varovasti ulos. Se huomasi vankkureiden seisovan keskellä avaraa, hyvin hoidettua karjapihaa. Mutta noin kahdenkymmenen askeleen päässä oli puutarha, missä kasvoi taajassa pensaita ja korkeita, puoleksi kuihtuneita kasveja — ja puutarhan takana se näki metsäsaran. Siellä olisi helposti saatavissa lymypaikkoja. Hiljaa kettu pudottautui vankkurien perälaudalta. Ajaja, iso mies, jolla oli hiekanvärinen parta ja leveälierinen olkihattu päässä, sattui samalla hetkellä kääntämään päänsä ja nähdessään, minkälaista matkustajaa oli kuljettanut, hän hämmästyksissään päästi suustaan karkean kirouksen. Seuraavassa hetkessä Punakettu oli kadonnut.