Neljännen päivän aamuna kettu kuitenkin hämmästyksekseen huomasi paviljongin edustalla hälyä ja puuhaa. Kumpunsa harjalta se ihmetteli helakanpunaisiin takkeihin pukeutuneita ratsastajia, jotka nopeasti kokoontuivat, niiden joukossa siellä täällä hoikempi, tumma hahmo, joka salaperäisesti näytti asettuvan kiinni ratsuhevosen selän laitaan. Mutta Punaketun mielenkiinto muuttui äkisti peloksi, kun se näki koiraparven, ehkä kymmenen tai kaksitoista luvultaan (eihän se laskea osannut), tulevan ylös paviljongin takaista mäkeä. Nämä koirat muistuttivat hyvin suuresti takaliston ruskeaa sekasikiötä, jonka kettu niin usein oli viekkaudella voittanut ja juoksussa jälkeensä jättänyt.
Punakettu käsitti nyt, mitä olivat nuo pahaenteiset, haukkuvat äänet, jotka se useita kertoja etäältä oli kuullut, ja sekunnissa se oivalsi, että nyt oli leikittävä vanha leikki uudella tavalla. Hän se itse oli eikä kukaan muu, jota koko tämä homma tarkoitti. Tuokioksi sen mieli masentui ja häntä painui alas. Mutta sitten luottamus palasi. Se istui suorana, korvat eloisasti pystyssä ja pää kallellaan entiseen tapaansa, silmäillen ovelasti ja puolittain pilkallisesti noita huolellisia valmisteluja, joita hänen varalleen tehtiin. Sitten se livahti alas vahtitornistaan ja lähti keskelle vaikeapääsyisintä rämettä.
Oli kuitenkin yksi asia, jota Punakettu oveluudestaan huolimatta ei oivaltanut, se nimittäin, että koirien harjoittaja tiesi yhtä ja toista ketuista. Hän tiesi, että tuo kivi kummun harjalla oli juuri senlaatuinen paikka, jonka vieras kettu, jos oli ovela, todennäköisesti valitsisi tähystyspaikakseen, kun oli tekeillä jotakin tavatonta. Hän suuntasi sen tähden ajon sinne ja pani koiraparven juoksemaan oikopäätä sitä kohti, toivoen tosiaan heti löytävänsä ketun. Tuore haju löytyi tietysti melkein paikalla. Ja uljas koiralauma ryntäsi eteenpäin äänekkäästi kuorossa haukkuen, pää ylhäällä ja takaruumis alhaalla vainuten hajua ilmasta, oikopäätä rämettä kohti, koko metsästysseurue perässään.
Se, mitä Punakettu ennenkin oli kuullut, oli yhden ajokoiran ääni, johon sekaantui ärtyisän sekarotuisen luskutus. Syvä, kellonheleä kuoro, joka nyt sen korviin sattui, ilmoitti sille varoittaen, että tuolta tulossa oleva hätyyttäjä oli ihan uusi ja sangen pulmallinen. Jotta osaisi sen vastaanottaa, se tunsi tarvitsevansa tietää siitä enemmän kuin tiesi. Tekemättä enää solmuja suohon koirien avattaviksi se livahti suon takimmaiselle reunalle, juoksi vinhasti puolentoista mailin verran suoraan eteenpäin rosoisimpia paikkoja pitkin ja mutkitteli sitten takaisin, tehden suuren kierron sekä kiipesi viimein toiselle kummulle havaintoja tekemään.
Niin tavaton oli sen nopeus ollut, että se ennätti nähdä alapuolellaan jo poikki niittyviilloksen juoksevan koiralauman, joka juuri oli sukeltanut suosta esiin, sekä koreavärisen metsästysseurueen tulevan koirien jäljestä ympäri rämeen reunoja. Se katseli tätä kaikkea mitä suurimman mielenkiinnon vallassa. Se ihmetteli tuskaa tuntien noiden mustien ja nahanväristen koirien nopeutta, jotka juoksivat niin lähekkäin toisiansa ja näyttivät niin hyvästi tietävän mitä aikoivat.
Vielä enemmän se ihmetteli ihmisiä hevosten selässä, jotka nopeasti seurasivat koiralaumaa. Se oli nähnyt vaivaa punoakseen tielle kaikki mahdolliset esteet — jokaisen korkean kiviaidan, jokaisen kiemurtelevan aidan, jokaisen ojan ja rämeen, jokaisen polveilevan puron kiemuran. Nämä eivät sille, keveän ketterä ja sitkeä kun oli, merkinneet mitään. Mutta ketun mielen täytti kummastus nähdessään sen tavan, millä ihmisolennot — nuo hennot, tummat hevosten selässä, samoin kuin nuo punaisetkin, jotka ratsastivat tavalliseen tapaan — kulkivat urheasti yli esteiden.
Jotkut tosin astuivat maahan esteen tullen ja toiset poikkesivat syrjään yhtyäkseen myöhemmin taas metsästykseen, mutta useimmat pysyttelivät koirien mukana, kulkien suoraan eteenpäin, suoriutuen pukinhypyillä muutamista vähäpätöisistä esteistä, mutta toisista taas suurenmoisin, korkealle kantavin loikkauksin. Punaketun mielestä nämä ihmisolennot erosivat suuresti hänen ennestään tuntemistaan — Jabe Smithistä ja Pojasta sekä pitkäkoipisista, kömpelöistä, välinpitämättömistä maanviljelijöistä.
Se syventyi siinä määrin uteliaisuutensa tyydyttämiseen, että oli unohtaa sen tärkeän osan, jota itse näytteli tässä pelissä, ja ennen kuin kettu tiesikään, oli haukkuva koiraparvi melkein hänen kintereillään. Punakettu kiiti alas kummun tiheintä puolta ja juoksi voimainsa takaa aukeaman yli — mutta se ei ennättänyt niin pian, että olisi voinut pysyttäytyä näkymättömissä. Äänekäs voitonriemun huudahdus pääsi metsästysseurueelta, ja koirat lähetettiin oikopäätä pellon poikki, joten niiltä säästyi paljon aikaa ja matkaa.
Vauhti, jonka Punakettu nyt otti, oli kerrassaan suurenmoinen kaikkien niiden mielestä, joilla oli onni se nähdä. Mutta kun pitkät vankeusviikot olivat heikentäneet sitä, maksoi se sille liian paljon. Se juoksi yhä suoraan eteenpäin läpi läheisen siimeksen, yli seuraavan aukeaman ja leveän leppäsuovyön keskitse. Mutta kun se seuraavan kerran ilmestyi näkyviin, niin se, joka olisi ollut lähellä näkemässä, olisi huomannut, että häntä riippui masentuneena ja kirkas sievä turkki oli märkyydestä tumma. Kettu pysähtyi tuokioksi vetämään hiukan henkeä; sitten se ryhtyi koettamaan muutamia vanhoja kepposiansa.
Kaatunutta nuorta koivua myöten kettu meni puron poikki ja juoksi parikymmentä metriä vastavirtaan. Sitten, vaikka niin vihasikin jalkojen kastumista, se palasi samaa tietä vedessä, lähellä rantaa, virtaa alas kenties viidenkymmenen metrin päähän. Täten se mielestään saisi runsaasti aikaa hengähtää ja tarpeen vaatiessa alkaa leikin vaikka uudestaan. Mutta helisevä haukunta kuului jälleen läheltä takaapäin. Kettu ravasi leppäsuon etäisimpään kolkkaan, hankkien siten itselleen ovelasti tilaisuuden nopeasti ja salaa kiitää poikki niittyjen seuraavaan piilopaikkaan, ja livahti rohkeasti eteenpäin. Ketun kauhuksi oli siellä ratsain joukko noita punapukuisia miehiä, jotka nähtävästi odottelivat häntä. Heidän hirmuisen huutonsa kajahtaessa se tiesi kaikkien noiden huolellisten puuhiensa menneen hukkaan — ja hyvin paljon kallista aikaa oli tullut tuhlatuksi.