Tämä on sitä omituisempaa, kun tuo maa on kaikkein varhaimmin tunnettuja osia siitä. Näille rannoille saapui Grönlannista Punaisen Eerikin heimo jo ensimäisen vuosituhannen lopulla, nimittäen sen Viinimaaksi paljon paremmalla syyllä kuin uuden hyisen kotinsa Grönlanniksi. Cabot, Cartier vakoilivat näitä rantoja vähän myöhemmin kuin Columbus Keski-Amerikkaa, ranskalaiset perustivat sinne, Akadiaansa, ensimäisen siirtokuntansa, josta tämän maan väestö yhä vieläkin on suureksi osaksi ranskalaista.
Siitä huolimatta ei asutus tahtonut päästä Uudessa Brunswickissä varttumaan. Suurena syynä siihen olivat ainaiset sodat, joiden jalkoihin se joutui. Toiseksi ei sen kautta kulkenut maanosan sisuksiin valtaväylää, joka olisi voinut Pyhän Laurentin mahtavan jokireitin kanssa kilpailla, eikä se luonnonrikkauksien puolesta taas voinut kilpailla Uuden Englannin leutojen, rikkaitten maitten kanssa.
Ja sotain lakattua taas se ei voinut tarjota kyllin voimallisia viehätyksiä poikkeuttaakseen puoleensa siirtolaistulvaa, joka pyrki yhä kauemmaksi ja kauemmaksi länteen valtaamaan sen odottavia rikkauksia, riistaa, hyvää maata ja tarumaisia kulta-aarteita. Päinvastoin jätti moni Akadiankin poika maansa lähteäkseen sinne uutta rikkaampaa kotia perustamaan.
Niinpä ovat Uuden Brunswickin sisäosat suureksi osaksi pysyneet asumattomina, suuret salot säilyttäneet monenlaisen riistansa, joet, kosket oivat kalansa. Tukinhakkaajat vain ovat sen sisäosiin tunkeutuneet ja urheilijat, ja viime aikoina uudisasukkaatkin, jotka ylämaan metsiin ovat raivanneet itselleen uudisasutuksia. Riista on suojelevan lainsäädännön turvissa jopa lisääntynytkin, niin että tätä suurta niemimaata nykyään voimme pitää suurena luonnonpuistona, vaikkapa metsästystä ei olekaan kokonaan kielletty.
Uuden Brunswickin sisäosat lukemattomine jokineen ovat urheilijain ja kesäretkeilijäin luvattu maa, eikä kumma, että luontoa ja sen elämää kuvaavat kynäniekatkin ovat sinne askelensa kääntäneet. Missäpä muualla olisi Amerikan lauhkeissa itäosissa enää maata, joka olisi samaan määrään säilynyt luonnontilassa.
Samalla on sikäläinen harva asutus saanut vakaantuneisuuden leiman, joka Amerikan kiireellisessä riennossa on yhtä harvinainen ja yhtä suuressa määrin taiteilijaakin houkutteleva.
Suomentaja.
AAVIKKOJEN HARHAILIJAT.
Paksulta savua kurkussaan ja liekkien humu korvissaan Pekka Noel heräsi, vapisi kuin painajaisen kouristuksissa. Ja siinä samassa hän tunsi kasvojansa polttavan. Koko mökki oli tulessa. Vuoteestaan ponnistaen, peitot perässään vetäen hän juoksi ovelle, repäisi sen auki ja karkasi ulos hankeen.
Mutta aito salolaisena ja kaikin puolin yhtä valppaana kuin metsän omat asukkaat, hän älysi asian melkein ennen kuin vielä ruumiskaan valveutui, ja vaistot olivat vielä älyäkin sukkelammat. Autius ja erämaan hirmuinen kylmyys olivat nykäisseet häntä kylkeen tälläkin kammon hetkellä. Karatessaan ulos paon epätoivossa hän oli paitsi peitteitään hairaissut päänalustansa äärestä pyssynsä ja patruunavyönsä, vieläpä jalkopäästä mokkasiininsakin ja paksun päällystakkinsa. Ylämaan tavan mukaan hän oli nukkunut melkein täysissä pukimissa.