Hän seisoi nyt ulkona lumessa ja katseli kärventynein, kirvelevin silmäluomin pöksänsä tuhoutumista. Sekunnin tai pari hän tuijotti kapistuksiin, joita sylissään puristi, ja ihmetteli, kuinka hän oli tullut ajoissa muistaneeksi. Hoksaten sitten ja hätääntyen, että hän tarvitsi muutakin kuin vaatteet ja rihlan, hän nakkasi ne lumelle ja hyökkäsi takaisin mökkiin, jos ehkä ennättäisi pelastaa siankinkun, taikka jonkun paksuista erämiehen limpuistaan. Mutta ennenkuin hän pääsi ovelle, puski siitä ulos hulmuava liekki syösten hänet puolisokeana takaisin. Kuopaisten lunta molempiin kouriinsa hän painoi siihen kasvonsa tuskia lieventääkseen. Sitten hän vähän pudisteli itseään, kantoi tyynesti pelastamansa aarteet riittävän kauas palosta ja istahti peitteille mokkasiineja jalkaansa vetämään.
Kun hänellä jalassa oli vain paksut sukat, niin olivat ne vähällä paleltua, vaikka muu ruumis paahtui palon kuumuudessa. Aamuvalkeamaan oli vielä pari tuntia. Ei pienintäkään ilman henkäystä tuntunut, vaan liekit karkailivat suoraan ilmaan, töhryisen punaisina ja kirkkaan keltaisina toisiinsa punoutuen, siellä täällä sinipunertavan valkoisiakin kieliä sekaan tuikahdellen. Ulompana palon kuumuutta vankka metsä terävästi naksahteli kovassa pakkasessa. Oli tosiaan niin kylmä, että miehen siinä seistessä ja katsellessa vähäisen, yksinäisen tupansa tuhoutumista ja vuoroin toisella, vuoroin toisella kädellään kuumoittavia kasvojaan varjostaessa, hänen selkänsä oli jäätyä.
Ihminen, joka elelee aikansa metsän yksinäisyydessä, käy helposti filosofiksi. Pekka Noel oli filosofi. Sen sijaan että hän olisi ruvennut ajattelemaan tätä suurta onnettomuutta, hän muistelikin hyvää onneaan, kun oli pelastunut pöksästä hengissä. Pukiessaan päällystakin ylleen hän mielihyvällä totesi, että sen avarissa taskuissa oli tulitikkuja, tupakkaa, piippu, jykevä linkkuveitsi ja rukkaset. Ruokaa hänellä ei ollut. Lähimpään kylään oli sata mailia, viisikymmentä tai kuusikymmentä lähimpään tukkilaisleiriin. Lunta oli paria kyynärää vahvalta ja se oli pehmeätä. Ja hänen kunnon lumikenkänsä, joiden päällä nämä matkat ja vaikeudet olisivat olleet aivan joutavanpäiväiset, ne ylläpitivät nyt paloa. Mutta siitä huolimatta hänen mielestään olisi voinut käydä vielä paljon hullumminkin. Entä jos hän olisikin pelastunut vain paljain jaloin? Tästä ajatuksesta hän muisti, kuinka pahoin hänen jalkojaan todella parhaillaan paleli. Niin aina, hyvähän tämä oli ollut mökki ja hyvin häntä suojellut. Tästä lähtien siitä kyllä ei enää ollut asuttavaksi, mutta hyötyä hän tahtoi siitä viimeiseen saakka. Hän latoi peitteensä huolellisesti vahvan kannon suojaan ja kävi niiden päälle istumaan. Sitten hän pani piippuunsa, sytytti sen, nojautui taapäin mukavaan asentoon ja ojensi jalkansa paloon päin. Joutuihan tästä liikkeelle lähtemään, antoipa tuon nyt palaa pohjiaan myöten. Olkoon koti koti, niin kauan kuin siitä on vähänkään jäljellä.
Kovana kuin teräs ja kuulakkaana kuin lasi alkoi varhaisin salaperäinen aamuharmaa ikipuitten keskeltä selvitellä omituisia näköaloja ja samalla palokin riutui. Mökistä ei ollut jäljellä kuin tuhkaläjä, siellä täällä hirren pätkiä, joissa liekit vielä lepattelivat, ja vähäisen savupiipun rauniot hehkuvan punaisina pystyssä töröttämässä. Paikalla kuin rauniot olivat sen verran jäähtyneet, että niitä saattoi lähestyä, etsi Pekka tuoreen seipään ja alkoi sillä vakaasti penkoa. Hänellä oli monenlaisia epämääräisiä toiveita. Kirvestään ja peltikattilaansa hän varsinkin olisi tarvinnut ja jotakin syömisen puolta. Kirvestä ei kuitenkaan löytynyt mistään, ei ainakaan semmoisella etsinnällä, mikä tässä oli mahdollinen. Kaikki peltiastiat ilmeisestikin olivat hajonneet tai sulaneet. Mutta sai hän sentään seipäällään selvitellyksi nyrkin kokoisen, mustan, hiiltyneen kimpaleen, joka tuoksahti syötävälle. Kaavittuaan päältä palaneen huolellisesti hän huomasi, että se oli kinkun jäännös. Pekka kävi aamiaiseensa käsiksi melkein yhtä vähillä tempuilla kuin nälkäinen susi, sillä kurkihirren menetys oli tuntuvasti lyhentänyt sitä välimatkaa, jonka hän oli eläinkunnasta edellä. Syötyään palaneen kinkun palan ja janonsa sammutettuaan vedellä, jota hän puoleksi sulaneesta lumesta puristi tuohiseen, hän kääri peitteensä käteväksi mytyksi, kohautti olkapäitään ja lähti pyrkimään Conroyn leirille, joka oli viidenkymmenen mailin päässä lounaan ilmalla.
Nyt vasta Pekka Noel alkoi ajatella niitä vaaroja, jotka hänen oli voitettava. Lumikengittään hän huomasi olevansa aivan saatuna. Polulla oli lunta kolmesta neljään jalkaan ja se oli pehmyttä. Ei ollut ollut suojia eikä kovia tuuliakaan, jotka olisivat sen kovettaneet. Kaaleltuaan pari-, kolmesataa syltä hänen täytyi pysähtyä lepäämään, maahan kyyristyen. Tuimasta pakkasesta huolimatta hänen pian tuli niin lämmin, että hiki tippui. Pari tuntia näin aherrettuaan hän tunsi polttavaa janoa. Hänellä ei ollut mitään, missä olisi lumen sulattanut; tarpeetonta mainitakaan, ettei hän ruvennut lunta syömään, sen hän tiesi varoa. Mutta hän keksi keinon, josta jo kannatti kehaistakin itseään. Sytytettyään polun viereen, valtavan hemlokki-kuusen suojaan tulen hän riisui punaisen puuvillaisen kaulahuivinsa, pani sen lunta täyteen ja piti sitä valkean päällä. Lumen ruvetessa sulamaan hän puristi siitä runsaan vesivirran. Mutta ah! se vesivirta ei väriltään ollut kovin houkutteleva. Hän totesi, ja se häntä vähän hävetti, ettei hän ollut tullut pesseeksi kaulahuiviaan — niin, eipä häntä haluttanut sanoa, kuinka moneen aikaan. Huolimatta karttavasta janostaan hän sen vuoksi jatkoi lumen sulattamista, kunnes vesi juoksi jotakuinkin puhtaana. Sitten hän joi kärsivällisesti ja sen päälle poltti kolme piipullista käryävää mustaa tupakkaa sen vankan aterian sijasta, jota hänen vatsansa vaati.
Koko purevan hiljaisen päivän hän vakaasti kaaloi eteenpäin, silloin tällöin aina vähän vyötään kiristäen ja kaiken aikaa nälkäisin silmin vaanien, eikö näkyisi minkäänlaista riistaa. Hän toivoi jänöä, lintua taikka lihavaa piikkisikaa; mutta vaihteen vuoksi hän olisi pistänyt mahalaukkuunsa vaikkapa minkinkin suonikkaat lihat ja pitänyt sitä onnenpotkauksena. Auringonlaskun aikaan hän tuli laajan paljaan maan reunalle, jolle riutuva länsi ihannoiden valoi haaleata kultaansa ja autiota purppuraansa. Itää kohti juoksi matala kannas, jonka takavuosina kulo oli polttanut ja jolla nyt harvassa törötti aavemaisia keloja, kuivin paljain latvoin säälin tuntematonta taivasta rukoillen. Tämä oli Ison aavikon pää. Kovin Pekka Noelin mieltä kaiveli, jopa kuin pelon puuska käännälti, kun hän huomasi koko pitkän päivän ponnisteltuaan kulkeneensa vain viisitoista mailia. Ja häntä vaivasi kalvava nälkä. Niin, mutta hän oli liian väsynyt jaksaakseen sinä päivänä pidemmälle; ja kun ei ollut, mitä syödä, niin parasta kai oli ruveta maata. Ensin hän kuitenkin päästeli irti mokkasiiniensa nauhat ja viritti niistä jäniksen jäljille muutaman askelen päähän kuusikkoon kömpelön paulan. Metsän reunalla seisoi synkkä rintama kuusia ja aivan niiden alle hän tuulensuojan puolelle kuopi lumeen syvän haudan. Haudan toiseen päähän hän rakensi pienoisen tulen murtamastaan lahosta puusta ja tuoreista koivun vesoista, joita hän linkkuveitsellään vaivalloisesti katkoi lyhyiksi kalikoiksi. Haudan viereen hän käden ulottuviin pinosi kasaan lahoa ja tuoretta puuta sekaisin. Haudan pohjalle, kyynärän päähän tulesta, latoi kuutta tuumaa vahvalta kuusen oksia, jotta niistä tuli kuiva, joustava vuode.
Kun nämä valmistukset saivat tehdyiksi, oli jo tuimatähtinen talviyökin verhonnut erämaan. Ei koko aavassa piirissä kuulunut muuta kuin silloin tällöin isojen puiden onttoja, hätkähdyttäviä napsahduksia pakkasen jännityksen lauetessa tai haudasta Pekan kotoisen pienen tulen kuiskailua ja pihinää. Pistäen päänsä alle hyvähkön oksakimpun Pekka sytytti piippunsa, kietoutui peitteihinsä ja asettui levolle, jalat tulta kohti.
Ja siinä Pekka Noel sitten, hautansa pohjalla maaten, piippu ja tuli lohdutuksenaan, piilossa ulkopuolisen maailman suunnattomalta, äänettömältä tylyydeltä, siinä hän nyt katseli viluja tähtiä ja kuusikon latvoja, tulosen häälytellessä kammottavia punaisia leimujaan sen mustalla uhkaavalla rintamalla. Hän tunsi hyvin — eikä kukaan paremmin häntä —erämaan tuiman ja järkähtämättömän ankaruuden. Hän tiesi sen äänettömän vastustajan pelättävyyden, jota vastaan kohtalo nyt oli pakottanut hänet aivan valmistuksitta kaiken taitonsa käyttämään. Vaara oli hänet nyt yllättänyt, siitä ei epäilystä. Tähän saakka hänen aina oli onnistanut tavalla tai toisella työskennellä luonnon kanssa yksistä puolin ja oli siten tottunut pitämään luonnon voimia ystävinään. Mutta nyt ne olivat jyrkkään kääntyneet häntä vastaan, vieläpä aivan varottamatta. Hän suuttui huomatessaan, että tässä olikin tosi edessä. Mutta kiukun keralla heräsi myös miehuuden lannistamaton henki. Nousten äkkiä istumaan hän ikäänkuin uhmaten ja taisteluun vaatien hautansa reunan takaa loi syvistä silmistään katseen yön synkkiin tiloihin. Tuli mikä tuli, hän itsekseen lupasi, hän aikoi pitää puolensa. Tämän katseellaan julistettuaan Pekka Noel vaipui takaisin sijalleen ja nukkui.
Talviretkeilijäin ja yleensäkin ylämaan kansan kesken vallitsevan tavan mukaan hän aina tuntikauden tai sillä vaiheilla nukuttuaan heräsi tultaan rakentamaan; mutta aamupuoleen hän vaipui uupumuksen raskaaseen uneen. Hänen siitä herätessään oli tulisija kiviharmaana, päällinen taivas valkeahkona, sinipunervia juomuja kirjavanaan ja hänen ylitseen kallistuvien kuusien vihannalla rintamalla päilyi ruskojen vienoja henkäyksiä. Kasvoja ympäröiväin peitteitten reunat olivat kankeat ja hengityksestä vahvassa jäässä. Reväisten ne tylysti pois hän nousi istumaan ja kiroili itseään, kun oli antanut valkean sammua, ja sitten, silmiään vähän haudan reunan takaa nostaen, loi katseen hohtavalle aavikolle. Siinä samassa hän taas vaistomaisesti kyyristyi takaisin piiloonsa. Kiihkeä tuli paloi hänen silmissään ja nyt hän siunasi onneaan, kun oli antanut tulen sammua. Harjun selkää pitkin kulki kelojen seassa suuri lauma karibu-peuroja. Mustina ja suurina ne näkyivät auringonnousua vasten ja söivät mennessään.
Kyyristyen syvälle hautaansa Pekka kiireesti kokosi peitteensä, kiinnitti mytyn selkäänsä ja ryömi sitten lumen poikki kuusikon suojaan. Näkyvistä päästyään hän paikalla nousi ylös, korjasi hyödyttömästä paulastaan mokkasiininsa nauhat ja palasi takaisin jäljille niin pian kuin kaalaamaan pääsi. Se yksi vilkaus haudan reunan takaa oli hänen tottuneille silmilleen ilmaissut kaikki, mitä hänen tarvitsi tilanteesta tietää.