Karibut, nuo rauhattomimmat, oikullisimmat ja pisimmältä kiertelevät erämaan kaikista asukkaista, olivat menossa etelää kohti tavanmukaisilla, näköjään päämäärättömillä vaelluksillaan. Ne matkasivat selännettä pitkin, alituiset tuulet kun olivat sieltä pois puhaltaneet lumen tai kovettaneet sen. Pyssyn kantomatkaa ne olivat paljon kauempana. Mutta hän päätti saavuttaa ne jälkiä seuraten, vaikka lumi olikin niin pehmeätä. Hellittämättömän itsepintaisesti ja viekkaasti hän aikoi sen tehdä, vaikkapa täytyisi nelin kontin ryömiä.
Se, mitä oli tuulta, kevyttä purevaa ilman viimaa, joka silloin tällöin henkieli luoteen puolesta, puhalsi suoraan miehestä peurakarjaa kohti, mutta karja oli liian kaukana haistaakseen vihamiestään ja siitä säikähtääkseen. Pekan ensi huoli oli kiertää peurakarjan taa, kunnes ei tästä vaarasta olisi mitään pelkoa. Kotvaksi hän ajokiihkossaan aivan unohti nälkänsäkin; mutta pian se taas, hänen hitaasti rämpiessä eteenpäin synkässä metsässä, kävi niin tuimaksi, ettei sitä enää voinut laiminlyödä. Hän pysähtyi kiskaistakseen kuorta balsamikuusen vesoista, joita sattui tiellä olemaan, kaapi siitä ohuen makean mäihän, jota on kaarnan ja kypsän puuaineen välillä, ja söi sen. Hän kokosi niinikään kirpeitä koivun nuppuja, pureskeli niitä monet kouralliset ja sylki suustaan takaisin kovat kuoret. Ja tällä tavalla hän ainakin sai ruokahalunsa tyynnytellyksi vihaisesta vaatimuksesta jonkinlaiseksi epäluuloiseksi odotukseksi.
Vihdoin metsä harveni hänen pari tuntia vaivalloisesti eteenpäin rämmittyään, maa alkoi kohota ja hän tuli harjun rinteelle, tosin kauaksi peurain taa, mutta joka tapauksessa tuulen alle. Hanki oli peuralauman jäljillä rikki sotkettua ja lunta oli vain puolentoista jalkaa. Mieleisensä kumpareen tavattuaan hän jaloillaan kuopi paljaan maan näkyviin ja löysi, kuten oli odottanutkin — vähän gaultherian [Gaultheria procumbens amerikkalainen kanervakasvi, jolla on hyvät punaiset marjat. Suom. muist.] punaisia marjoja; ne olivat jäässä, mutta mehukkaita ja hyvänmakuisia. Puolella kourallisella hän taas hetkeksi petti nälkänsä ja ponnisteli nyt harjun selkää eteenpäin reippaasti, vaikka varoen, käyttäen suojanaan jokaista keloa, mitä eteen sattui. Kun vihdoin lauman takimmaiset jätättelijät alkoivat näkyä, vaikka tosin vielä paljon ampumamatkaa kauempana, kyyristyi hän maahan kuin kissa ja kömpi selänteen poikki toiselle rinteelle, pysyäkseen paremmin salassa.
Harjun itärinteellä oli paljon aluspensaikkoa. Pekka hiipi nopeaan pensaikosta pensaikkoon ja päätteli sitä kyytiä kulkien ehkä tunnissa pääsevänsä verkalleen matkaavan lauman kohdalle. Tunnin kuluttua hän sitten taas ryömi selänteelle matalan katajapensaikon suojassa. Tuottavasti hän tähysti pensaitten lomitse, rihla valmiina. Hänen muotonsa mustui katkerasta pettymyksestä. Oikulliset eläimet olivat menneet menojaan. Ne olivat taas saaneet jonkun käsittämättömiä päähänpistojaan — Pekka oli varma siitä, ettei ainakaan hän ollut niitä säikäyttänyt, — ja olivat nyt kaukana valkoisella aavikolla, vaivalloisesti kaalellen etelää kohti.
Pekka puri päättävästi hammasta. Vilu ja nälkä, kumpikin liitostaan yhä voimakkaampana, kävivät nyt kiukkuisesti hänen kimppuunsa. Hänen ensimäinen ajatuksensa oli heittää kaikki suojat ja hyökätä perään suorinta tietä, leveältä tallattuja jälkiä seuraten. Mutta samalla hän jo älysi, että niin menetellen hän enemmän menettäisi kuin voittaisi. Vaikka vahva pehmyt lumi haittasikin niiden kulkua, niin tiesi hän kuitenkin niiden voivan kulkea siinä paljon nopeammin kuin nyt, jos niitä peloittaisi, ja paljon nopeammin kuin hän saattoi seurata. Kärsivällisyys ilmeisestikin oli hänen valttinsa. Hiipien varovaisesti kelolta kelolle, milloin ryömien, milloin madellen kuin käärme, hän kulki hyvin sukkelaan alamäkeä aivan aavikon reunalle saakka. Siihen loppuivat kaikki suojat, mutta lauman häntäpää oli vielä pyssyn kantomatkaa kauempana. Rohkeasti hän nyt astui esiin pienestä näreiköstä ja lähti takaa ajamaan. Hänen näkyviin tullessaan joka sarvipää kohosi hetkeksi ilmaan ihmetellen ja säikähtäen; sitten lauma oikaisi pakoon vyöryvässä valkoisessa pilvessä, tehden taivalta paljon nopeammin kuin Pekka, vaikka hyvin tunsikin niiden kyvyn, oli pitänyt näin vahvassa lumessa mahdollisenakaan. Synkkänä, vaikka rohkeuttaan menettämättä, hän lähti niiden jälkiä rämpimään.
Noelin mieleen piintyi kahta itsepäisemmin se ajatus, että hänen täytyi saavuttaa lauma. Kaikki muut ajatukset, tunteet ja kyvyt tympeytyivät nälkään ja yrityksiin olla sitä ajattelematta. Tunnin toisensa jälkeen hän rämpi eteenpäin seuraten valkoisia sotkuisia jälkiä äänettömän valkean aavikon poikki. Ei ollut mitään, mihin olisi katseensa kohottanut, hän sen vuoksi antoi niiden konemaisesti etsiä sotketusta lumesta helpoimpia kohtia, siten voimiaan säästääkseen. Näin hän ei tullut hoksanneeksikaan, ettei aurinko enää säteillyt aavikon päällä. Häneltä oli jäänyt huomaamatta, kuinka ilmankansi oli kylmänsinisestä muuttunut kaameankalpeaksi. Jäänyt huomaamatta, kuinka tuuli, nyt vasten kasvoja puhaltaen, oli kiihtynyt kovaksi. Mutta äkkiä hän havahtui tuiskahduksesta, joka läimäytti hienoa lunta hänen kasvoihinsa kuin piiskalla sivaltaen. Kohottaessaan katsettaan jäljistä hän huomasi, että koko lakeus oli kadonnut näkyvistä lumipilvien kiitävään tulvaan. Tuuli vinkui kummaa ilkkuvaa uhkaustaan hänen kasvoihinsa. Lumimyrsky oli hänet yllättänyt.
Myrskyn täydellä raivollaan hyökätessä Pekan kimppuun ja kietoessa hänet helmaansa, niin että henkeä salpasi, häntä hetkisen pöyristytti. Tämä oli uusi vastustaja, jota vastaan hän ei ollutkaan mieltään karkaissut. Mutta vain hetkisen sitä kesti. Sitten hänen uupunut mielensä jälleen toipui ja hän tuijotti myrskyä vihaisesti silmästä silmään. Vilun, myrskyn, nälän, kaikki hän aikoi saattaa häpeään ja voittaa. Kumartaen päätään ja vetäen päällystakkinsa paarretta suunsa eteen, jotta hengitys olisi helpompaa, hän hyökkäsi uudelleen eteenpäin, ikäänkuin uudet voimavarat saatuaan.
Jos metsä olisi ollut lähellä, tai jos hän ajoissa olisi havainnut ilman muutoksen, olisi hän paikalla lähtenyt metsän suojaan. Mutta hän tiesi, että hänen viimeksi ympärilleen katsoessaan lauman jäljet olivat pitäneet suoraan yhä leviävän aavikon keskustaa kohti. Nyt hän varmaan oli parin mailin päässä lähimmästä suojasta; ja hän tiesi varsin hyvin, ettei hän löytäisi sinne myrskyn myllerryksessä, se kun tylsisti hänenkin kaltaisensa miehen metsätiedon ja hämmensi näön ja vielä kaikki muutkin aistit. Hänen ainoa toivonsa oli pysyä peurain jäljillä. Karibut joko rupeisivat makuulle tai kaartaisivat metsiin. Tämänkaltaisessa myrskyssä ei mikään muu eläin kuin ihminen itse voinut metsästää eikä jälkiä seurata. Ei kukaan muu kuin ihminen voinut lannistumatta taistella moista ilmaa vastaan. Karibut unohtaisivat sekä taitonsa että muiston siitä, että heitä ajettiin takaa. Hän joko yllättäisi ne, tai johtaisivat ne hänet johonkin suojaan. Itsepintaisen ylpeänä etevämmyytensä tiedossa erämaan muitten eläjäin rinnalla hän vihaisesti uhmasi myrskyä ja nälän ja väsymyksen uuvuttamana mutisi itsekseen ja kirosi luonnonvoimia, jotka niin armotta häntä ahdistivat.
Tuntikausia hän kovapintaisesti rämpi eteenpäin, pysyen jäljillä enemmän tunnon kuin näön avulla, niin paksulta tuiskusi purevaa lunta. Kinokset kasaantuivat hänen tielleen yhä tiiviimmiksi ja tiiviimmiksi ja kauheat pitkälliset ponnistukset alkoivat uuvuttaa hänen viimeisetkin voimansa ja hänen kulkunsa oli etanan kulkua. Itsepintaisesti hän koetti ylläpitää tarmoaan ja elinvoimiaan, mutta vähä vähältä hänen kaikki kykynsä vetäytyivät itseensä ja kohdistuivat yhteen ainoaan asiaan — eteenpäin vaikka millä hinnalla. Häntä alkoi viekoitella se ajatus, että olisiko heittää. Hän alkoi ajatella lämpöä ja lepoa, jotka olivat saatavissa ja vapautumista tuulen vimmatusta myllerryksestä, sillä yksinkertaisella keinolla, että kaivautuisi syvälle paksun lumen sisään. Hän varsin hyvin tiesi tämän yksinkertaisen keinon, joka oli metsälintujen turva pakkasen ja myrskyn yltyessä ylen määrin julmiksi. Mutta viisaampi vaisto ei sallinut hänen näin pettää itseänsä. Jos vatsa olisi ollut täysi ja taskussa olisi ollut evästä, niinihän ehkä olisi voinut turvautua metsälintujen sukkelaan temppuun. Mutta hän tiesi, että jos hän näin nälkiintyneenä, nääntyneenä, lopen riutunein elinvoimin, sallisi lumen viettelyksen voittaa itsensä, niin ei häntä nähtäisi, ennenkuin kevätaurinko hänet jälleen paljastaisi kammon esineenä palaaville vireoille ja nokilinnuille [amerikkalaisia lintuja. Suom. muist.] aavikon paljaalla vihertyvällä pinnalla. Ei, parasta olla kaivautumatta tuulen suojaan. Hän nauroi ääneensä ajatellessaan, kuinka mieletöntä se olisi ollut; ja yhä edelleen hän puski ja ryntäsi myrskyä vastaan, lannistumatta.
Äkkiä hän kuitenkin lyhyeen seisahtui ja hänen mielensä masentui julmasti. Hän tunnusteli varovaisesti puoleen ja toiseen, ensin jaloillaan vahvassa lumessa haparoiden, sitten käsillään. Viimein hän jyrkkään käänsi selkänsä tuulta vastaan, kyyristyi alas, pää käsivarsien välissä, päästäkseen kuulemasta sen pirullista vihellystä ja vinkunaa, ja koetti ajatella, kuinka ja milloin se oli tapahtunut. Hän oli eksynyt lauman jäljiltä!