Kaikki hänen kykynsä havahtuivat terävään valppauteen tästä peloittavasta havainnosta, hän älysi, kuinka se oli tapahtunut, mutta ei, missä. Tuisku oli täyttänyt jäljet, kunnes ne olivat kerrassaan hävinneet lakeuden pinnalta; mutta hän oli vain kulkenut suoraan eteenpäin, tuulen pusku johtonaan. Karibut taas olivat poikenneet syrjään ja lähteneet kulkemaan toiseen suuntaan. Minnepäin? Hänen täytyi itselleen myöntää, ettei hänellä ollut minkäänlaista osviittaa, josta olisi voinut tämän päättää, niin oikullisia ovat nämä aavikkojen sarvipäät kuljeksijat. Hyvä, hän kovapintaisesti ajatteli, antaa niiden mennä! Hän jatkaa ilman niitä. Ponnistellen pystyyn hän taas kääntyi tuuleen ja pinnisti tuimasti ajatuksiaan muistaakseen, missä suunnassa tuuli oli ollut, kun hän oli sen viimeksi merkille pannut, ja kuinka se synkkä metsä kulki, joka kahden puolen reunusti tätä aavikkoa.
Viimein hän teki päätöksensä, millä suunnalla metsä mahtoi olla lähinnä. Hän näki sen sielunsa silmillä, suuren mustan kuusikkoniemen, joka pisti kauas aavikolle. Hän kääntyi, tarkkaan tähdelle pannen, koska tuuli täytenään suomi hänen vasenta poskeaan. Varmana siitä, että hän nyt kulki ainoata mahdollista pakopaikkaa kohti, hän jälleen ponnisteli eteenpäin. Ja mennessään hän mielessään kuvitteli, kuinka parhaillaan koko karibulauma mahtoi pyrkiä samaan suojaan. Ja vielä kerran hän, nälän ja heikkouden voittaen, rohkaisi mieltään ja vannoi, että jos eläimet jaksoivat suojaan ponnistella, niin kyllä hänkin. Sitten hän metsätiedoillaan pakottaisi metsän antamaan itselleen edes jotakin syötävää, sen verran, että se riittäisi ylläpitämään suonissa hengenkipinää.
Ehkä puolisen tuntia tämä uhmaava, lannistumaton tarmo sai Pekka Noelin yhä eteenpäin ponnistamaan. Mutta kun pohjolan lyhyt päivä alkoi sammua ja myrskyn sakean, valkoisen synkeyden takaa tuntua pimeän varjo, alkoivat hänen sitkeät, suonikkaat lihaksensa ja karkaistut hermonsa taas raueta. Hän huomasi kompastelevansa ja etsivänsä puolustusta sille, että ylös noustessaan vitkasteli. Huolimatta kaikista tahdonponnistuksistaan hän näki näkyjä — sankkoja suojaavia metsiä aivan ääressä milloin toisella, milloin toisella puolella, taikka kodikkaan, puoleksi nietoksiin hautaantuneen tukkilaisleirin ja ikkunoista kuultavan lämpöisen valon. Suuttuen hän ravisti itseään, järkiinsä tullakseen, ja nämä pettävät harhanäyt katosivat. Mutta ne hämmensivät mieltä niin kauan kuin kestivät, ja äkkiä hän, aivan mieltäkäännättävän selkeästä harhanäystä havahtuessaan, huomasi pudottaneensa rihlansa! Se oli auttamattomasti menetetty. Isku valveutti hänet muutamaksi minuutiksi. Ja menköön, olihan hänellä veitsi. Se perältäkin oli niistä kahdesta tärkeämpi. Hän kahlasi eteenpäin, ilmi valveilla taas rupeaman, ja kamppaili kohtaloaan vastaan.
Pimeys sakeni nopeaan; ja viimein myrskyn vimmattuun raivoon sekaantuen alkoi luoda kummia hirmukuvia. Näiden harhakuvien karsiminen ja mielestään manaaminen piti Pekka Noelia vireillä. Mutta äkkiä eräs näistä kummituksista ei ottanutkaan kadotakseen. Hän oli juuri heittäytymäisillään sen päälle puolihoureisessa kiukussa, kun se korskahtaen hyppäsi ylös ja ponnisteli pois hänen luotaan. Siinä samassa Pekan joka aisti hätkähti hereille, toivon riemastuksen tuikkaisemana. Loikkien, kaalellen, madellen hän seurasi, paljastettu veitsi kädessään. Yhä uudelleen ja uudelleen kompasteleva eläin, iso, kylkiään myöten lumeen uppoova karibusarvas, vältti hänet. Kun hän hurjassa tepastuksessaan vihdoin sai sen kiinni, sai sarvas käännytyksi puoleksi ympäri ja sohaisi häntä sarven kärjellä tuimasti vasempaan olkapäähän. Välittämättä loukkaantumisestaan Noel takertui sarveen vasemmalla kädellään ja armotta painoi sitä taapäin. Ja siinä samassa hänen puukkonsa tottuneen käden ohjaamana viilsi poikki eläimen kurkun.
Pekka Noel oli, samoin kuin idän eränkävijöistä useimmatkin, hyvin tarkka ruoastaan ja keitti lihan aina hyvin kypsäksi. Raaka liha inhoitti häntä. Mutta nyt hän oli luontokappaleen asemassa ja taisteli henkensä edestä luonnonvoimia vastaan. Ja lisäksi hän tiesi, että hän nyt oli tavoittanut parhaan kaikista mahdollisista virkistysaineista. Hän käytti uuden kerran veistään, tällä kertaa pistäen sen sarvaan sydämeen. Kun saalis huokaisten heitti henkensä, kyyristyi Pekka alas kuin peto ja joi lämmintä, punaista nestettä, jota pulppusi uhrin kurkusta. Ja niin tehdessään hän tunsi lämmön, voiman ja neron kuiviinehtyneitten virtain tulvivan takaisin omiin suoniinsa. Hän joi itsensä kylläiseksi; kaivautuen sitten puoleksi jykevän ruhon alle hän painautui sitä vastaan pitkäkseen levätäkseen ja miettiäkseen.
Siinä varmassa tiedossa, että hänellä nyt oli matkaeväät ja että hän hyvin kykeni voittamaan kaikki muutkin vastukset, mitä saattoi tiellä vastaan tulla, Pekka Noel arveli parhaaksi nukkua, ja kietoutui peitteihinsä kuolleen karibusarvaan alle. Mutta sitten hänessä alkoivat liikkua vanhat erämiehen vaistot. Kaikkialta hänen ympäriltään, tuulen hetkeksikin hiljetessä, kuului korsketta ja raskasta hengitystä. Hän oli joutunut keskelle uupunutta laumaa. Tässä oli nyt tarjolla mahdollisuus hankkia vähän korvausta siitä, kun oli menettänyt mökkinsä ja talven varustukset. Hän saattoi tappaa joitakuita näistä uupuneista eläimistä, piilottaa ne lumeen ja katsoa maamerkit, paikalla kun sää selkeni. Sitten hän sopivassa tilaisuudessa ottaisi hevoset lähimmästä kylästä ja vedättäisi jäätyneet lihat pois, myydäkseen ne salavihkaa, riistanvartijan sattuessa muita hommaamaan.
Avaten jälleen linkkuveitsensä hän varkain hiipi lähintä raskasta hengitystä kohti. Ennenkuin hän huomasikaan eläintä sään metelissä ja pimeässä, hän jo olikin sen yllättänyt. Hänen kurotettu vasen kätensä tapasi rajusti kohoilevan kyljen. Säikähtynyt eläin nousi läähättävällä korskahduksella ja yritti päästä pakoon; mutta peräti uupuneena se taas melkein paikalla vaipui maahan, nöyrtyen tähän tuntemattomaan surmaan, joka myrskystä ja pimeästä hiipi hänen päälleen. Pekan käsi saavutti sen, samalla kuin se jälleen asettui alalleen. Hän tunsi sen värisevän ja vetäytyvän kokoon hänen koskettaessaan. Vaistomaisesti hän alkoi silitellä ja kyhniä sen kankeata karvaa, samalla kuin varovasti työnsi kavalaa kättään eteenpäin pitkin sen kohoilevaa kylkeä. Kohoilu kävi tyynemmäksi, pelokkaat korskahdukset taukosivat. Uupunut eläin näytti rauhoittuvan tuosta varmasta viihdyttävästä kosketuksesta.
Ennätettyään kädellään vastustelemattoman eläimen kaulaan Pekkaa alkoi tympäistä. Toisessa kädessä oli veitsi valmiina tekemään tehtävänsä vinkuvassa pimeydessä; mutta mikä lienee ollut, hän ei saanut itseään sitä paikalla käyttämään. Se olisi ollut kavallusta. Mutta olihan hän kärsinyt kovin tuntuvan vahingon, ja tässä oli korvaus kuin kohtalon kouraan kantamana. Hän viivytteli, väitellen kärsimättömästi itsekseen. Mutta niin tehdessäänkin hän yhä silitteli vankkaa, lämmintä, elävää kaulaa. Ja kosketuksesta virisi julmassa pimeydessä myötätunto ihmisen ja eläimen välille. Hän ei voinut sille mitään. Eläinparat ja hän olivat samassa hädässä, molemmat taistelivat henkensä puolesta myrskyn sokeata ja raakaa vimmaa vastaan. Sitäpaitsi oli peuralauma pelastanut hänet. Hän se oli velallinen. Hyväily, joka oli niin kavalana alkanut, muuttui rehelliseksi ja hyväntahtoiseksi. Häpeänsekaisesti naurahtaen Pekka käänsi linkkuveitsensä kokoon ja pisti sen takaisin taskuunsa.
Hän silitteli nyt tyyntynyttä kaributa molemmilla käsillään, kyhsi sen korvain taustaa ja sarvien juurta, ja tämä näytti tuottavan sille tyydytystä. Kerran, käden eksyessä sen pitkälle turvalle, eläin kauhistuneena kavahti ja pärskähti pelättyä ihmisen hajua, joka niin tylysti täytti sen sieraimet. Mutta Pekka jatkoi viihdyttävää ja varmaa silittelyään; ja taas eläin rauhoittui. Pekka lopulta päätteli, että hänen oli parasta viettää yönsä taikka ainakin odottaa myrskyn asettumista lumen salpaaman rauhallisen eläimen lämmössä. Kaivautuen lumeen, niin ettei tuuli sen koommin häneen käsiksi päässyt, hän kääriytyi peitteihinsä ja painautuen liki karibun kylkeä vaipui hyvällä luottamuksella uneen.
Elävän toverin tietoisuudessa Noel nukkui raittiisti, vaikka myrsky myllerti. Vihdoin häntä häiritsi liikunto, joka tuntui kylkeen. Hän heräsi ja tunsi, että omituinen vuodekumppani oli kämpinyt jaloilleen ja mennyt matkoihinsa. Myrsky oli asettunut. Taivaalla tuikki tähtiä hänen ylöspäin kääntyneitten kasvojensa päällä. Ympäriltä kuului joka puolelta vaivalloista ponnistelua, raskasta tepastelua, yskimistä ja korskumista. Unohtaen tavanmukaisen äänettömyytensä karibut iloisesti murtautuivat ulos vankeudestaan. Pekka oli tuota pikaa ypö yksinään. Pakkanen oli vielä ennallaan, purevan tuimana; mutta hänen oli lämmin olla syvässä kuopassaan, peitteihinsä käärittynä. Kun häntä yhä unetti, peitti hän kasvonsa ja nukkui vielä jonkun tunnin.