Toisen kerran herätessään hän oli virkistynyt ja ilmi valveillaan. Päivä oli juuri valkenemaisillaan. Pakkanen puri kuin synti. Keveitä salaperäisiä häiveitä näytti ainiaksi hyytyneen ilman sanomattomaan kristallikuultavuuteen. Pekka nousi ylös ja vilkaisi itäänpäin pitkin lauman sotkuisia jälkiä. Siinä oli metsä tuskin puolenkaan mailin päässä, mustana ja laajana ja jäljet johtivat suoraan siihen. Ja vähän alempana oikealla kohtasi näky, joka riemastuksesta hytkäytti hänen sydäntään. Suoraan ilmaan pyrkien, laventelikiehteisenä hopealiljana idän kalpealla sahramilla, kohosi siellä solakka savu. Savu nousi tukkilaisleiristä, sen hänen tottunut silmänsä paikalla sanoi; ja nyt hän tiesi, että tukkilaiset olivat kaukaa Ottanoonsiin latvoilta tulleet hänen asuinmailleen.

MAC PHAIRRSONIN ONNELLINEN PERHE.

I.

Täytyi kulkea pienen käymäsillan poikki, jos mieli lähteä Mac Phairrsonia ja hänen perhettään tapaamaan, pienen, korkean, omituisesti kyhätyn käymäsillan poikki, joka yhdisti kapean, vaikka sangen rajun kosken rannat. Sillan keskellä oli portti — taikka oikeammin sanoen ovi — taajasta ja vankasta rautalanka-verkosta tehty. Ja tällä kohdalla oli sekä ovi että silta reunustettu vankasta lennätinlangasta tehdyllä piikkipaarteella, jonka piikit siirottivat joka suuntaan. Kun portti oli kiinni, olisi totisesti pitänyt olla moitteettomasti toimivat siivet, jos mieli päästä tuohon jyrkkään pieneen kosken saareen, Mac Phairrsonin kotiin ja linnaan.

Vasemman käsivartensa taipeessa hellävaroen pitäen, kantoi Poika ruskeata hurstipussia, joka toisin ajoin rajusti reutoili, niin että sitä oli lepytellen rauhoitettava. Kun Poika tuli siltaovelle, joka oli kiinni, tuli hänen vastaansa saarelta kaksi omituista asukasta, jotka viisaan näköisinä kurkistelivat häntä oven silmukoista. Toinen oli iso mustan ja säämiskän kirjava koira, jolla oli pitkä ruumis, karva aaltoileva, silkkimäiset luppakorvat ja runsaskarvainen häntä kuin Gordon-setterillä, mutta mäyräkoiran lyhyet lenkosääret, jotka kannattivat tätä ruumista vain kahdeksan tuumaa korkealla maasta — kaiken kaikkiaan siis sangen ihmeellisen näköinen yhdistelmä. Tämä nurinkurinen luonnon oikku eläimekseen katseli tulijaa älykkäillä, tervetuloa toivottavilla silmillä, kieli ystävällisesti suusta roikkuen, häntäänsä hiljalleen häälytellen. Se erikoisesti hyväksyi tämän pojan, vaikka se yleensä piti poikia harmin kappaleina, joita enintään saattoi sietää, vaan ei suinkaan rohkaista. Toinen saaren asukkaista, joka seisoi aivan koiran vieressä, ikäänkuin vahtina, ja tutkisteli vierasta pienillä kalpeilla, ajatuksiaan ilmaisemattomilla viekkailla silmillä, oli puolikasvuinen mustan ja valkoisen kirjava porsas.

Poika mutisi portista tuttavallisia tervehdyssanoja portin vartijoille, kiskaisten samalla puisesta rivasta, niin että vanha ruskea lehmänkello rupesi oven päältä rämisten soimaan. Kesäinen ilma oli ääriään myöten täynnään ääntä — alla olevan rajun kosken pauhua, kerman ja meripihkan värisen ryöpyn jyrinää, joka viidenkymmenen askeleen päässä kaatui padon reunalta, ja padon vieressä töröttävän ison sahan monien sahojen sihinää ja vinkunaa. Mutta kaiken tämän metelin läpi kuului lehmänkellon ääni mökkiin. Mökin takaa alkoi kuulua soinnukasta nenä-ääntä honk-ka, honk-ka-honkk ja nurkan takaa tuli uteliaana näkyviin ison canadalaishanhen käärmemäinen musta pää. Kynnyksen virkaa toimittavan veistetyn pölkyn toisessa päässä istui suorana kuin sotamies luonnottoman kookas ja lihava murmeli ja tirkisteli, kuka se mahtoi olla, joka tuli. Heräsi punainen kettukin, joka oli maannut kippurassa Mac Phairrsonin ainoan ruusupensaan alla, ja siirtyi ylenkatseellisesti saaren toiselle puolelle, pois näkyvistä, se kun periaatteellisesti halveksi kaikkia vierailijoita. Sakean näreikön varjosta kompuroi sillan päästä hirvenvasikka laiskasti jaloilleen ja pää kumarassa ja isot korvat häälyen katsoi pitkän uneliaan kysymyksen. Mökin sisästä kuului vuoroin karmeita rääkäyksiä, vuoroin sorahtelevaa naurua ja huutoja »Ebeneser! Ebeneser! Ohhoh! Herrajesta! Halloo!» Sitten mökin ovi aukeni selälleen ja oveen ilmestyi Mac Phairrson, kainalosauvoihinsa nojaten, viheriäinen papukaija olallaan ja kaksi suurta valkoista kissaa rampain jalkainsa juuressa.

Mac Phairrson, papukaija ja kissat tirkistivät kaikki pitkään sillan porttia, koettaen lankaverkon läpi erottaa, kuka tämä vieras oikein oli. Papukaija, mustan- ja kullankirjavine silmineen tuimasti tutkaillen, huomasi ensimäiseksi. Se julisti paikalla hoksanneensa ja hyväksyneensä tulijan kirkuen: »Poika! Poika! Ohhoh! Herrajesta! Halloo!» ja kapusi pää edellä alas pitkin Mac Phairrsonin rintamusta. Mac Phairrsonin kiireesti nilkuttaessa sillalle tervetullutta vierasta sisään laskemaan papukaija nokallaan ja kynsillään kiinni pitäen siirtyi liikkuvalle kainalosauvalle ja koetti, vaikka huonolla menestyksellä, näykätä toista valkoista kissaa. Kun tämä ystävällinen aikomus niin huonosti onnistui, kapusi se taas sukkelaan kainalosauvan päähän ja pääsi Mac Phairrsonin olalle paikalleen siksi ajoissa, että ennätti tervehtiä Pojan sisään astumista sydämellisillä sanoilla: »Ohhoh! Herrajesta! Halloo!»

Mac Phairrson (hän kyllä kirjoitti nimensä Mac Pherson, niinkuin pitikin, mutta lausui sen kaikkien muitten kyläläisten tapaan Mac Phairrson r:ää vahvasti sorauttaen) oli vanha tukkimies. Kevätvesillä tukkeja uitellessaan ja vuosi vuodelta reisiään myöten jäisessä vedessä kaalellessaan hän oli saanut niin pahan leinin, että toinen sääri oli vääntynyt melkein aivan kelvottomaksi. Kainalosauvoillaan hän kuitenkin pääsi liikkumaan miten kuten; ja kun hän oli hyvin saava käsistään ja sukkelasanainen, niin tuli hän vallan välttävästi toimeen korjailemalla kaikenlaisia epäkuntoon joutuneita kaluja, joita kyläläiset ja sahan työväki liiatenkin hänen mökilleen kantoivat. Mökki oli oikea linna jyrkällä kallion nyppylällään sahaa käyttävän pienen rajun virran koskessa. Kallion päällä oli vähäinen ala maata, ja sillä oli mökki ja puolenkymmentä pensasta ja vielä pieni tilkku hietaista, auringon paahtamaa nurmeakin. Puolensadan askelen päässä toimeliaasta sahasta, mutta kuohuvan kosken ympäröimänä eleli Mac Phairrson kirjavan karjansa eli, kuten ihmiset sanoivat, »onnellisen perheensä» keralla tässä tyyssijassaan, käymäsilta ainoana yhdyssiteenä muuhun maailmaan.

Onnellinen se perhe epäilemättä olikin vankilan ahtaista rajoista huolimatta, sillä Mac Phairrson hallitsi sen jäseniä isäntävallan ja rakkauden yhteisillä voimilla. Hänessä lisäksi oli se salaperäinen ymmärtämys, joka on oleellinen ehto, jos todella tahdomme päästä läheisiin väleihin niiden heimolaistemme kanssa, joita, sen enempää ajattelematta, sanomme järjettömiksi. Ja niinpä hän sai perheensä elämään vallan siedettävässä sovussa. Kaikki nämä eläimet suvaitsivat häntä mielellään, ne kun rakastivat häntä; ja koska niissä myös asui häntä kohtaan terveellinen pelko, niin ne ylimalkaan suvaitsivat hyvin toisiaankin. Osa perheestä oli semmoisia, joita saattoi sanoa vakinaisiksi. Ne olivat pysyvien laitosten luontoisia. Semmoisia olivat Pätkä, se lenkojalka mäyräkoirasetteri; hanhiukko James Edward; murmeli Rasvalöllö; Melindy ja Jim, ne kaksi valkoista kissaa; Luupussi, ruskea pöllö, joka istui kaiken päivää laatikon reunalla mökin pimeimmässä nurkassa; ja viheriäinen papukaija Ananias-ja-Safira, joka oli saanut nimensä siitä, kuten Mac Phairrsonin oli tapa selittää, että se oli niin inhimillinen ja ettei siitä saanut koskaan oikein tolkkua. Ebeneser porsas oli vielä liian nuori tullakseen ylennetyksi vakinaiseksi; mutta se oli jo osoittanut niin paljon luonteikkuutta, älyä ja arvonsa tuntevaa yksilöllisyyttä, että Mac Phairrson oli päättänyt säästää sen siltä alennukselta, että tekisi siitä kinkkua. Ebeneser jääköön siis taloon, vaikkapa kasvaisi niin suureksi, että siitä olisi vastusta.

Mutta toisin oli hirvenvasikan, Susannan, ja seuraakarttavan ketunpenikan, Porkkanan laita. Mac Phairrson älysi, että kun Susanna kasvaisi heimonsa täyteen kokoon, mahtuisi se tuskin enää hänen saarelleen. Hän aikoi silloin pyytää lupakirjaa Frederictonin riistalainvartijalta ja myydä kiltin kasvattinsa johonkin eläintieteelliseen puutarhaan, jossa sen arvo ymmärrettäisiin ja sen loppuikä olisi turvattu. Mitä taas Porkkanaan tuli, niin ei sen käytöksessä ollut sijaa minkäänlaisille moitteille, se oli kerrassaan tahraton ja moitteeton, mutta Mac Phairrson tunsi, että se sydämeltään oli auttamattomasti uudestisyntymätön. Älykäs pikku eläin hyvin kyllä ymmärsi perheen peruslain »tiedä oma arvosi, anna arvo toisellekin», ja se tiesi, että jos hän sen lain rikkoisi, niin saisi hän siitä aivan paikalla rangaistuksen. Mutta kun se makasi, kuono ojennetuilla siroilla mustilla käpälillään, ja tarkasteli ukkohanhen, James Edwardin, tai Rasvalöllön, lihavan murmelin, liikkeitä, niin sen raollaan oleviin tutkimattomiin silmiin tuli hurja välähdys, jonka merkityksen Mac Phairrson erehtymättä ymmärsi. Ja vaikka sen käytös olikin moitteeton, niin piti se kuitenkin kaikki ajatuksensa niin visusti omina hyvinään, ettei suvaitsevainen ja ystävällinen Mac Phairrsonkaan huomannut siinä mitään rakastettavaa. Sen kohtalo oli senvuoksi ratkaistu; se on, Mac Phairrson itse oli sen julistanut ja alati huomaavaiset Pätkä ja Ebeneser hyväksyneet, että Porkkana heti ensi tilaisuuden sattuessa myytäisiin pois.