Kun Poika oli kulkenut pienestä siltaportista, tervehtivät Mac Phairrson ja hän toisiaan lyhyeen ja levollisesti. He kuuluivat kumpikin salojen vaiteliaaseen veljeskuntaan. Pätkälle ja Ebeneserille, jotka rakkaasti haistelivat hänen sääriään, hän ei suonut suurempaa huomiota kuin huolimattoman hyväilyn. Ananias-ja-Safiraakaan, joka oli kiireesti kavunnut Mac Phairrsonin olalta hänen olalleen ja alkanut hellävaroen nyppiä hänen korvaansa pelätyllä noukallaan, sitäkään hän ei ollut huomaavinaan. Hän tiesi pahasisuisen linnun pitävän hänestä yhtä paljon kuin isännästäänkin ja huolellisimmin varovan, ettei liian kovaan nipistäisi.
Tämä pieni juhlakulkue liikkui sitten vakavasti ja vaieten sillalta mökille, vaikk'ei vaikeneminen tosin ollut mitenkään huomiotaherättävä, koko ilma kun tutisi sahain nousevista ja laskevista kihauksista, ryöppyjen jytyytyksestä ja saarta kiertävän kosken sotkuisen poljennollisesta pauhusta. Samassa heihin jo yhtyi Susannakin, joka kömpelöillä säärillään kompuroiden, isoja korviaan häälytellen, ojensi pitkän, ruman, taipuisan, riippuvan turpansa nuuskiakseen tutkistelevasti Pojan taskua. Ollen verraten uusi Mac Phairrsonin perheessä se vielä oli täynnään uteliaisuutta kaikkea ja jokaista kohtaan ja ilmeisestikin piti tietojensa kartuttamista elämäntehtävänään. Sen varma vakuutus oli, että hajun tunto oli ainoa keino vaikka minkä tiedon hankkimiseen.
Muutaman askelen päässä ovesta villihanhi James Edward arvokkaana tuli heitä vastaan ja astuessaan hieman painoi alas pitkää siroa mustaa kaulaansa ja soukkaa käärmemäistä päätään. Jos Poika olisi ollut vieras, olisi häntä nyt kohdannut ensimäinen vihamielisyyden ilmaus. Ei Mac Phairrsonin ilmeinen suosiokaan olisi estänyt leppymätöntä, pelkäämätöntä ukkohanhea tervehtimästä tulijaa vihaisella kahinalla ja uhmalla kohotetuin siivin. Mutta Poikaa kohtaan, jonka se hyvin tunsi, sen tumma älykäs silmä ilmaisi suvaitsevaisuutta, joka sen osoittamaksi oli kylläkin suuri suosio.
Kynnyksellä istui Rasvalöllö, murmeli, yhtä töykeän epäsuosiollisena tervehdyksessään kuin James Edward itse, ikäänkuin kantaen jotakin salaista kaunaa yleiseen koko maailmaa vastaan, taikka ehkä, mahdollista kyllä, erikoisesti Ananias-ja-Safiraa vastaan, johon nähden se oli valppaan puolueettomuuden kannalla. Juhlakulkueen lähestyessä se lähti kynnykseltä, käänsi vieraalle lihavan ruskean selkänsä ja syventyi kokonaan jyrsimään paksua kaalin vartta. Se pelkäsi, että jos se rupeisi hyvänluontoiseksi ja ystävälliseksi, niin sitä ehkä vaadittaisiin näyttämään muutamia temppuja, jotka Mac Phairrson väsymättömällä kärsivällisyydellä oli sille opettanut. Sitä ei huvittanut tehdä kuperkeikkoja eteen-, sen enempää kuin takaanpäin, eikä kävellä kuin tanssiva karhu, tulipa mimmoinen poika tahansa!
Rasvalöllön nurjamielisyys ei kuitenkaan herättänyt vähääkään huomiota. Sekä Mac Phairrson että vieras tyytyivät siihen kuin luonnolliseen asiaan. Sitäpaitsi oli nyt tärkeämpiä asioita. Elävä retusteleva pussi, jota Poika niin huolellisesti kantoi käsitaipeessaan, herätti vanhan tukkimiehen uteliaisuutta. Tukkimiesten ja sahan työmiesten tapana oli, samoinkuin kyläkunnan maanviljelijäinkin monen mailin piirissä, tuoda kaikenlaisia metsän eläimiä Mac Phairrsonin onnelliseen perheeseen pyrkimään. Ja aina kuin siis tuli vieras, jolla oli pussissaan jotakin elävää, katseli Mac Phairrson pussia samanlaisella toivehikkaalla ja kiihkoisella odotuksella kuin lapsi joululahjojaan.
Kun kumpikin oli astunut tupaan ja käynyt istumaan, Poika akkunan ääreen suureen tynnörituoliin, Mac Phairrson vuoteensa reunalle askeleen päähän siitä, kokoontui muu joukko keskelle lattiaa odottavaan puolipiiriin. Toisin sanoen Pätkä ja Ebeneser ja ne molemmat valkoiset kissat tekivät niin, niiden tarkat sieraimet ja uteliaat silmät kun jo olivat olleet mytyn vuoksi vilkkaassa toimessa. Astuipa James Edwardkin ovesta tupaan jonkun askeleen ja vaikka se hienolla älyllä oli olevinaan mitään välittämättä mistään, tahtoi se kuitenkin pysyä tapausten tasalla. Susanna vain oli todella välinpitämätön, oven ulkopuolella maaten – Susanna ja suuri pörhöinen ruskea höyhentukko tynnörillään tuvan nurkassa.
Ilma oikein väreili odotuksesta, kun Poika asetti polvelleen reutovan pussin ja kävi sitä avaamaan. Paikalla kuin hän sai sitä vähän raotetuksi, ilmestyi pussista terävä pieni musta kuono, joka kiihkeästi työnsi ja väänsi päästäkseen vapaaksi. Tuokiossa seurasi kuonoa musta, älykäs, vallaton silmäpari. Sitten ryömi esiin pitkähäntäinen pesukarhun poikanen, kapusi Pojan olalle ja kirkkaalla uhmalla kääntyi silmäilemään kokousta. Ei vielä koskaan hän ollut nuoren elämänsä varrella nähnyt näin merkillistä kokousta; joka tosin ei ollutkaan ihme, sillä varmaan ei toista samanlaista ollutkaan koko maan piirissä.
Uuden tulokkaan vastaanotto ei kaiken kaikkiaan ollut epäystävällinen. Molemmat valkoiset kissat tosin vähän pörhöttivät häntäänsä, peräytyivät piiristä ja lähtivät päiväliekkoseen maata, nukkuakseen pois vastenmielisyytensä vierasta kohtaan. James Edwardkin poistui ylpeänä, uteliaisuutensa tyydytettyään. Mutta Pätkä, yhteisellä suostumuksella perheen vanhin, heilutti häntäänsä, roikotteli punaista kieltään niin pitkälle kuin sitä riitti ja läähätti niin ilmeistä tervetuloa, että sen jo olisi ymmärtänyt pesukarhua paljon yksinkertaisempi eläin. Ebeneser ei yhtä selvään ilmaissut tunteitaan, mutta erehtymättä sen pienistä silmistä vilkkui suopeutta. Ananias-ja-Safira oli tavattoman utelias. Kamalalla kiireellä se kapusi alas pitkin Mac Phairrsonin käsivartta, sitten pitkin hänen säärtään, lattian poikki ja ylös pojan housuja pitkin. Poika oli hieman huolissaan.
»Mahtaako se purra sitä?» hän kysyi, valmiina puolustamaan suosikkiaan.
»Minä en sitä luule», vastasi Mac Phairrson, pannen merkille, etteivät oikullisen linnun höyhenet olleet pörhössä, vaan niin tiukasti ja sileinä ja litteinä pitkin ruumista, että se näytti tavallista paljon pienemmältä. »Ei se yleiseen ole häijy, kun se tuolta näyttää. Mutta mahdottoman utelias se on, se on vissi.»