Pesukarhun penikka kyykki Pojan oikealla olkapäällä. Ananias-ja-Safira kapusi kynsin ja noukin ketterästi toiselle olalle. Kurkottaen sitten kaukaa Pojan kasvojen ohi se iski vieraaseen vääjäämättömän, läpitunkevan katseensa ja päästi korviasärkevän naurun rähäkän. Pikku pesukarhun hermot eivät olleet valmistautuneet tämmöiseen koetukseen. Kauhistuneena se korkealta istuinpaikaltaan mukelsi lattialle ja pakeni suorinta tietä hämmästyneen porsaan leveälle selälle, ja porsas piti sitä suurena kunniana.
»Penikka-riepu on vallan erinomainen!» julisti Mac Phairrson, kun hän ja Poika olivat lakanneet nauramasta. »Ei Ananias-ja-Safirasta vaaraa ole. Se pitää kaikista eläimistä, joita se voi kuranssata ja peloittaa. Ja Pätkä ja tämä hullunkurinen Ebeneser-veitikka kyllä pitävät siitä huolta.»
II.
Viikkokauden kuluttua siitä kuin pesukarhun penikka oli perheen jäseneksi otettu; Mac Phairrsonille sattui tapaturma. Hänen kulkiessaan alas sahan pitkää luisua siltaa tarttui toisen kainalosauvan pää rakoon ja hän kaatui nurin niskoin, satuttaen päänsä tukkiketjun jykevään renkaaseen. Pyörtyneenä hänet nostettiin sillalta ja kannettiin lähimpään mökkiin. Monta päivää hän makasi tainnoksissa ja tohtori epäili, tokko hän enää toipuisikaan. Lopulta hän kuitenkin tuli tajuihinsa, mutta ei enää ollut sama mies kuin ennen. Hänen mielensä oli nyt vain jonkinlaista hyväntahtoista höperyyttä. Häntä oli ruokittava ja hoidettava kuin pientä lasta. Lääkäri lopulta otaksui jonkun luun painavan hänen aivojaan ja vamman kaipaavan leikkausta, jota tekemään hänen taitonsa ei likimainkaan riittänyt. Sahan miehet ja kyläläiset hänen ehdotuksestaan kokosivat rahasumman, ja lapsellisesta mielihyvästä hymyilevä Mac Phairrson toimitettiin sairashuoneeseen pienellä höyryllä, joka kävi kaupungissa kolmesti viikossa.
Heti kuin sahan lähettyvillä tuli tunnetuksi — se oli mökkeineen vähän syrjässä kylästä — että Mac Phairrson viipyisi kauemminkin matkallaan, alettiin kysyä: »Entä miten käy perheen?» Tapaturma oli sattunut aamulla ja iltapäivällä Poika oli tullut eläimiä katsomaan. Kun sahalla lakattiin työstä auringonlaskun aikaan, niin pidettiin äkkiä vaienneitten raamien keskellä kokous.
»Entä miten orvoille käy?» alusti Jimmy Wright asian.
Musta Angus Mac Allister, päällysmies — häntä sanottiin Mustaksi erotukseksi Punaisesta Anguksesta, joka kuului tukinuittajiin — oli jo muodostanut asiasta varman mielipiteen ja päättänyt, että niin sitä tehdään. Hän ei totta puhuen välittänytkään juuri mitään kenenkään muun kuin Pojan mielipiteistä, sillä tätä hän kaikissa metsäneläimiä koskevissa asioissa piti viisaimpana Mac Phairrsonin itsensä jälkeen. Musta Angus oli hyvin suuri, isokätinen, mustapartainen mies, ääni kuin härällä, ja hänen käskynsä ja kirouksensa kuuluivat läpi sahain läpitunkevimmankin rähinän. Kun hän pinnisti mieheen vastaaninttämistä suvaitsemattomat silmänsä, niin tavallisesti asia kävi niinkuin hän sanoikin, olivatpa kuulijat siitä itsekseen kuinka toista mieltä tahansa. Mutta hänen luonteessaan oli hellä, melkeinpä sentimentalinen piirre, joka esiintyi siinä, että hän piti kaikista eläimistä. Hevosista ja häristä, jotka tekivät työtä sahan ympärillä, pidettiin hyvä huoli, joka niistä kyllä päältäkin näkyi; ja päällysmies oli vaikka koska valmis pieksämään miehen puolikuoliaaksi, jos näki hänen vähänkään huonosti kohtelevan eläintä.
»Ihminen voi pitää puolensa», hän selitykseksi sanoi, »mutta voiko järjetön luontokappale? Meidän asiamme on pitää niiden puolta.»
»Pojat», hän sanoi, ennenkuin vielä oli ennättänyt päästää mahtavaa ääntään vireestä syntyneen hiljaisuuden mukaiseksi, »kuulkaas nyt, mitä minä sanon, jaetaan ne eläimet meidän kesken, me sahan miehet ja tämä poika, ja pidetään niistä niin hyvää huolta kuin voidaan, siksi kuin Mac Phairrson paranee!»
Hän katsoi Poikaan kysyvästi ja Poika, ylpeänä siitä, että häntä pidettiin näin tärkeänä henkilönä, vastasi vaatimattomasti —