Sarvas, joka juuri oli aidan poikki hypännyt, seisahtui siihen paikkaan. Ilmeisestikin oli hänen vuoronsa nyt näytellä katsojan osaa.
Coxen, alas katsoessaan ja uutta vihollistaan katsellessaan, tunsi sydämensä kuohahtavan siitä tunteesta, että hänelle tapahtui vääryys. Olivatko erämaan eläimet liittoutuneet häntä vastaan? Pelkuri hän ei ollut, mutta hän alkoi kieltämättä ikävystyä. Hänen mieleensä välähti tämä ajatus: »Entä miten käy hevosille, ellen minä pääse tästä niitä valjaista riisumaan?» Sillävälin hän kuitenkin kiipesi yhä korkeammalle ja korkeammalle, etsien neuvoa pois päästäkseen.
Puun keskivaiheilta pisti ulos pitkä oksa niin kauas, että se melkein kattoi nuoren taajan kuusen. Coxen hivutteli itseään hiljalleen tälle oksalle. Samalla kuin karhu saavutti oksan tyvipään, oli Coxen päässyt latvapäähän. Siihen hän jäi, uskaltamatta pudottaa itseään alas.
Karhu lähti varovaisesti oksalle; ja vankka oksa taipui syvälle sen painon alaisena, kunnes Coxen oli vain parin jalan päässä nuoren kuusen latvasta. Hermostuneena irti päästäen hän laski itsensä putoomaan, tarttui epätoivon kourin taajoihin oksiin ja piti niistä lujasti kiinni.
Iso oksa, täten äkkiä vapautuneena vankanlaisen miehen painosta, ponnahti takaisin niin rajusti, että karhu oli pudota. Vihaisesti möristen se kapusi takaisin runkoon ja rupesi laskeutumaan sitä maahan, perä edellä.
Karhun liikkeitten itsetietoisesta reippaudesta Coxen arvasi, ettei hän kauan saisi pelastuksestaan iloita. Maahan oli vain pari syltä ja helposti hän olisi voinut päästä pakoon, sillä aikaa kuin karhu laskeutui maahan isommasta puusta. Mutta alla seisoi sarvas, pitäen vilkkaalla mielenkiinnolla silmällä sekä karhua että miestä. Coxenia ei vähääkään haluttanut antautua mokomain teräväin sarvien ja viiltävien kavioitten vimman esineeksi. Hän mieluummin jäi siihen, missä oli, toivoen odottamatonta onnenpotkausta. Samoin kuin useimmilla takaliston miehillä, samoin hänelläkin oli kuivan huumorin vaistoa, eikä aseman vakavuuskaan aivan voinut häneltä pimittää sen hullunkurisuutta.
Coxenin mielessään hautoessa jos minkälaisia tuumia, miten pälkähästä päästä, tapahtui se kaikkein viimeinen asia, mikä hänen päähänsä olisi voinut pälkähtää. Sarvas menetti mielenkiintonsa mieheen ja käänsi huomionsa karhuun, joka nyt oli seitsemän tai kahdeksan jalan päässä maasta, suurta runkoa halaillen ja varovasti päästellen itseään alemmaksi kuin pieni poika, joka pelkää housunsa repivänsä.
Mahdollista on, että erikoisesti tämä sarvas kantoi jotakin vanhaa kaunaa karhuja vastaan. Jos niin oli, niin oli tässä tietysti tarjolla mitä paras tilaisuus maksaa vanhoja velkoja. Karhun tukala asema ja suojelematon takaruumis ilmeisestikin houkuttelivat sitä pieneen koetukseen. Se astua sipsutteli eteenpäin, puoleksi leikillään, puoleksi kostonhimoisesti nousi takajaloilleen ja pukkasi karhua oikein vihaisesti sarviensa terävillä kärjillä. Sitten se hyppäsi taapäin kahdeksan tai kymmenen askelta ja odotti, karhun kiiruumman kaupalla luisuessa maahan ja päästäessä raisun vihan mörähdyksen.
Sam Coxen oikein väänteli itseään sisällisestä naurusta ja oli vähällä kuusestaan pudota.
Karhussa ei nyt ollut mitään sijaa miehen muistelemiselle. Se oli sarvaan julkeudesta raivon vimmassa ja syöksi sen kimppuun kuin hirmumyrsky. Sarvas ei ajatellutkaan jäädä niin musertavaa hyökkäystä vastustamaan. Aivan viime nipukassa se ponnahti syrjään loikkauksella, joka siirti sen kerrassaan kolmenkymmenen jalan päähän. Vielä semmoinen hyppy, vielä, vielä: ja sitten se lähti vallattomasti keikkuen samoamaan metsän kaartoja, karhun voimattomana vääntäessä perässä.