Raskain askelin Taavi kulki pihan poikki navetan ovelle. Tallatun ja kuivan lumen narskuessa hänen jalkainsa alla kuului navetasta odottavan karjan matalaäänistä ruokahaluista ynisemistä. Kun hän kohotti vankan puusäpin ja avasi oven, niin hepo hänelle hirnahti pilttuustaan, joka oli perällä, kapisteli tervetuloaan kavioillaankin, ja vasten hänen kasvojaan löyhähti höyryävä hyvä lämpö. Hevosen pilttuusta ja lehmäin karsinoista kääntyi häntä kohti suuria lempeitä silmiä. Nakatessaan hyvähajuista heinää seimiin ja kuunnellessaan tyytyväisyyden päristyksiä ja puhalluksia pehmeiden turpain apetta pohtiessa hän ajatteli, kuinka onnellisia nämä eläimet sentään olivat lämpöisessä turvallisuudessaan. Hän ajatteli, kuinka onnellisia hän ja hänen vaimonsa nyt olivat, vaimon kolmen vuoden pakollisen ja melkein yhtämittaisen eron jälkeen jälleen kotia päästyä. Hänelle ja nuorelle vaimolle, joka monivuotisesta sairaudestaan toivuttuaan nyt voimistui kuusimetsien raikkaassa ilmassa, oli tästä lupaillut tulla häiritsemättömän ilon joulu. Vain yhdelle ainoalle, hänen sydänkävylleen, jonka onni oli hänen ainainen ajatuksensa, oli tuo päivä oleva surun ja murtuneiden toiveiden päivä. Kuta enemmän hän tätä ajatteli, sitä paremmin hän tunsi, että se ei käynyt päinsä. Hämäriä, mutta säälittäviä muistoja omilta lapsuudenajoilta liikkui hänen aivoissaan ja hän käsitti, kuinka korjaamattomia, kuinka lopullisia ja lohduttomia lapsen pienet surut sentään ovat. Äkkipäätös iski hänen mieleensä. Sitä katkeruutta ei hänen pienokaisensa ainakaan saisi tuntea. Hän heitti heinähangon päättävästi takaisin heinävajaan ja lähti navetasta varman aikomuksen nopein askelin.
Taavi Patton oli kolme vuotta aikaisemmin kylässä asuessaan monen toinen toistaan seuraavan onnettomuuden johdosta menettänyt melkein kaiken omaisuutensa, jonka vuoksi hänen oli täytynyt jättää vaimonsa ja kolmivuotias tyttönsä vaimon omaisten luo, lähteäkseen itse kaukaisimmille saloille perustamaan uutta kotia metsämaahan, ainoalle palstalle, mitä hänelle oli entisistä tiluksistaan jäänyt. Maa oli hedelmällistä, siinä oli hyvä metsä, ja hänen yrityksensä oli alkanut menestyä. Mutta vaimon oli heikon terveytensä vuoksi ollut mahdotonta lähteä jakamaan uudisasukaselämän rasituksia ja vaaroja kahden päivämatkan päähän lähimmästä asutuksesta. Vasta edellisenä kevännä Taavi oli uskaltanut tuoda perheensä salokotiin, jota hän niin kauan oli heille valmistellut. Mutta elämä olikin sen jälkeen menestynyt mitä parhaiten. Täällä ylämaan parantavassa ilmassa hän oli nähnyt värin vähitellen palaavan vaimonsa kalpeille poskille; ja lapsi taas oli ollut muuta muistamattoman onnellinen erämaan seurassa, kunnes suuret lumet tulivat ja erottivat hänet tästä uudesta ja mielenkiintoisesta maailmasta.
Taavin palatessa tupaan oli pöytä asetettu ikkunan eteen ja hän tapasi vaimonsa vastaamassa taikinaa tatarpiiraihin, joita hän aikoi aamiaiseksi paistaa. Pöydän toisessa päässä istui Lidey, yllään yhä pieni sininen flanelli-yöhameensa, mutta pienoisissa jaloissaan helmikirjaiset hirvaannahka-mokkasiinit ja vallattomat kullankeltaiset hiukset sinisellä nauhalla somasti yhteen sidottuina. Hänen innokkaat kasvonsa olivat vaipuneet paperiarkin päälle, jolle hän — suurella vaivalla, ehkä jo kahdettakymmenettä kertaa, kirjoitti kirjettä Santta Klaulle ilmoittaakseen hänelle, mitä hän toivoi saavansa.
Tämä jos mikään vahvisti Taavi Pattonin päätöksen. Kirjoittamisen hommaan syventyneestä lapsesta hänen silmänsä kohosivat ja kohtasivat vaimon kysyvän katseen.
»Minä tässä arvelen, etteikö pitäne sentään lähteä, Mari!» hän tyynesti sanoi. »Minä ajattelen, että etteköhän te tule tässä neljää tai viittä päivää toimeen minuttakin? Ei taida tässä kuussa enää tulla lisää lunta.»
Vaimon rinnasta kohosi pieni huokaus, mutta rattoisata myöntymystä sisälsi katse, jonka hän mieheensä loi.
»Taidat olla oikeassa, kultani! Minun kai täytyy päästää sinut lähtemään, vaikka tuntuukin niin kamalalta olla täällä yksinään viisi pitkää päivää. Minä olen asiaa ajatellut», hän jatkoi, sovitellen sanojaan siten, ettei Lidey mitään ymmärtäisi, — »ja kovin vaikeata olisi sitä katsella, Taavi!»
»Olet oikeassa!» myönsi mies. »Pilkon ison kasan puita ja sytykkeitä, eikä sinun, armaani, tarvitse muuta kuin lypsää ja hoitaa eläimet. Ellet sinä pelkää olla yksin, niin käy kaikki hyvin, vai mitä?»
»Koska lähdet?» kysyi vaimo, kääntyen työhönsä valaen taikinaa pieniksi kihiseviksi, harmaan valkoisiksi rinkeleiksi kuumalle rasvatulle paistinpellille.
»Huomisaamuna ensi työkseni!» vastasi Taavi, istuen pöydän ääreen kypsyvien piiraitten tuoksun täyttäessä huoneen ruokahalua kiihoittavasti. »Keli on aivan parhaallaan lumikengillä kulkea ja helposti minä pääsen jouluaatoksi takaisin.»